Huonekalukonservaattorin kuulumisia

Huonekalukonservaattori on konservaattoreiden yleismies, puuhapete, joka tekee töitä sekä pienellä pensselillä että isolla vasaralla. Huonekalukonservaattorin toimenkuvaan kuuluvat huonekalujen lisäksi monet orgaanista materiaalia olevat esineet. On tiedettävä kaikesta vähän, sillä jo huonekaluissa itsessään on käytetty monia materiaaleja.

Minä, elokuun bloggaaja, Katri Kurkela, olen huonekalukonservaattori ja toiminut konservaattorina yrityksessäni Divan Konservointi Oy:ssä reilut viisi vuotta. Sinä aikana olen korjannut, kunnostanut ja konservoinut paljon erilaisia huonekaluja ja esineitä. Jokainen tapaus on omanlaisensa eikä valmista reseptiä siitä, miten kulloinkin toimitaan ole olemassa vaan joka kerta on testattava, kokeiltava, erehdyttävä ja opittava. Konservaattorin työ on muutenkin kokoaikaista oppimista, sillä vaikka käytämme työssämme paljon perinteisiä materiaaleja ja tekniikoita niin uudet aineet ja työtavat tekevät tuloaan ja joissain tapauksissa ovat myös syrjäyttäneet edeltäjänsä.

Tämän vuoden alussa sain kunnostettavaksi Emma-kaluston, johon kuului kaksi nojatuolia, sohva ja rahi. Emmat olivat suosiossa 1800-luvun lopulla, jolta ajalta tämäkin kalusto on. Emmoissa on usein sorvatut, pyörälliset etujalat, suorat takajalat ja ne on ympäriverhoiltu eli puuosat on peitetty kauttaaltaan kankaalla. Emmoihin kuuluvat myös joko helmahapsut tai laskostettu kangashelma, joka peittää jalat. Näissä emmoissa oli jäljellä alkuperäiset nyörit ja rosetit ja ne haluttiin säästää vaikka kaikki muu uusittiin. Verhoilu oli toteutettu kahdella eri kankaalla niin, että istuimen päälliosa ja selkänojan keskiosa oli verhoiltu kuviollisella kiiltäväpintaisella kankaalla ja sivut yksivärisellä plyysillä. Tämä sama jako päätettiin säilyttää uudelleenverhoilussa.

Kuva 1. Kaluston nojatuoli ja rahi ennen konservointia/ kunnostusta

Vaikka tuoli näyttää kuvassa ihan istuttavalta, olivat sen joustimet niin löystyneet ja pohjavyöt venyneet, että kun tuolille istahti istuin meni pahasti kuopalle. Kangas oli likainen, haalistunut ja osittain reikäinenkin. Toisesta nojatuolista puuttuivat etujaloista pyörät ja yksi rahin pyöristä oli korvattu puisella lankarullalla.

Kuva 2. Emmatuolin istuinosa purettuna. Uudet satulavyöt on kiinnitetty pohjaan.

Nojatuolin uudelleenverhoilu on pitkä ja moniosainen prosessi. Ennen purkamista on tärkeää ottaa mitat, jotta uudelleenverhoilusta tulee samanmuotoinen kuin vanha verhoilu oli. Puran yleensä istuimen ensin ja jousitan ja pehmustan sen valmiiksi ja vasta sitten puran selkänojan. Näin selkänoja auttaa määrittämään istuimen kokoa. 

Perinteisessä verhoilussa täyteaineina käytetään heinää, puulastua, jouhta tai keinojouhta sekä puuvillavanua. Kiinnitys on tehty perinteisesti nupeilla, mutta itse käytän työssäni niittipyssyä. Tämä sekä nopeuttaa että helpottaa työtä ja lisäksi niitit tekevät pienemmät jäljet huonekalujen runkoon kuin nupit eli pienet leveäkantaiset naulat. Monet vanhat monta kertaa uudelleenverhoillut huonekalut ovat kuin reikäjuustoja rungoltaan. Silloin reikiä täytyy ensin täyttää liima-sahanpurujauholla. jotta runkoon voidaan kiinnittää uudet kankaat.

Kuva 3. Rosetit pesussa pienessä vesimäärässä. Värien kestävyyttä ja leviämistä tutkittiin ennen pesua.

Kahden emmatuolin ja rahin kunnostukseen meni aikaa yhteensä noin 70 tuntia. Tuntimäärä nousi näin suureksi koska, kaikki kankaat ja nyörit ommeltiin vanhan mallin mukaisesti käsin, vanhat helmahapsut ja rosetit pestiin varovasti ja sekä jousitukset että pehmustukset uusittiin kokonaan. Harvoin tarvitaan näin suurta remonttia, mutta koska nämä tuolit olivat alkuperäisessä asussaan ja ne haluttiin käyttöön, päätettiin toteuttaa laaja kunnostustyö. Näillä kelpaa taas istua seuraava vuosisata:)

Messuterveiset

Lukaali

Kesäiset terveiset kuvankauniista Fiskarsista! Kuluneena viikonloppuna järjestettiin Fiskarsin Antiikkipäivät. Antiikkipäivien yhteydessä järjestettiin Lukaalissa Tyylit ja Tekijät –tapahtuma, johon myös meidän osuuskuntamme osallistui. Tapahtuman tarkoituksena oli ”yhdistää perinteisiä käsityöläisiä saman aatteen alle, säilyttämään ja korjaamaan vanhoja interiöörejä ja niihin kuuluvia osa-alueita”.  Tapahtuma esitteli mm. eri tyylisuuntia ja perinteisiä työmenetelmiä.

Messuosastollamme annettiin työnäytteitä savirappauksesta, johon kollegani Teemu Kajaste on vuosien saatossa erikoistunut. Koska sattuneesta syystä rakennuspintakonservaattoreiden on yleensä vaikeaa irrottaa tai ottaa työnäytteitä mukaansa, me muut tyydyimme esittelemään referenssejämme kirjojen ja dokumentointien muodossa. Kirjoja esille laitettaessa oli mahtava huomata miten monessa hienossa kohteessa olemme saaneet työskennellä.

Teemu sekoittamassa savilaastia.

Messusälää

Aktiivisten messukävijöiden kanssa virisi monenlaisia keskusteluja ja myös meillä oli ilo tutustua kulttuuriperinnöstä valistuneisiin ihmisiin. Monet olivat alan ammattilaisten tavoin huolestuneita taantumasta 1960-luvun kaltaiseen purkubuumiin, jonka vuoksi vanhoja rakennuksia tai niiden alkuperäisiä osia häviää yhä 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Valistuksen tarve ei tunnu menevän koskaan ohi.

On hienoa kuitenkin huomata, että jotkut ihmiset ymmärtävät rakennuspintojen merkittävän roolin sisustuksessa. Pelkkien valkoisten seinien ympäröimänä hienoimmatkin antiikkihuonekalut ja esineet jäävät vain varjoksi itsestään. Eri tyylisuunnilla on todella paljon muutakin annettavaa! Värejä, muotoja, erikoisia työtekniikoita ja käsityötaitoa parhaimmillaan. Näiden kaikkien asioiden edessä myös se vanha antiikkilipasto pääsee lopultakin oikeuksiinsa.

-Katja

Terveiset lauantain kokoonpanolta (vasemmalta oikealle): Katja Luoma, Kirsi Karpio, Teemu Kajaste ja Tuuli Kuittinen.

Vanhoja pintoja

Suomessa on moneen Euroopan maahan verrattuna vain kourallinen koskemattomana säilyneitä sisätiloja. Tämä johtuu osittain siitä, että pinnat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja likaantuneet, ne on koettu nuhjuisiksi tai auttamattoman epämuodikkaiksi, aivan kuten nykyäänkin. Moni rakennus onkin nykypäivään tultaessa enää pelkkä kehys sille, mitä joskus oli ja palauttavaa restaurointia varten tarvitaan väritystutkimusta.

Julkisivun värivertailua.

Konservaattorien yksi toimenkuva on tutkia vanhojen rakennuksien värejä eri aikakerroksissa. Rakennuksen alkuperäiset värisävyt avaavat ikkunan kokonaistaideteokseen, jollaiseksi arkkitehti teoksensa alun perin suunnitteli. Ennen, aivan kuten nykyäänkin, rakennuksien sisätilat suunniteltiin yksityiskohtia myöden sellaiseksi, että ne kuvastivat aikakautensa ihanteita,  muodikkaita tyylejä ja ennen kaikkea sosiaalisia pyrkimyksiä ja statusta. Henkilöhistoriat nivoutuvat usein kiehtovalla tavalla rakennuksiin, jolloin myös jokin myöhempi sisustusvaihe saattaa olla arvokas.

Jos rakennus olisi taulu, olisi julkisivu mielestäni sen kehys ja interiööri se varsinainen teos. Toki kehys on hieno ja valittu taulun arvolle sopivaksi, mutta jos kehyksestä puuttuu taulu, katoaa taiteenystävän mielenkiinto kohteeseen nopeasti. Kukapa kulkisi gallerioissa ja museoissa pelkkiä kehyksiä taivastelemassa. Kuitenkin näemme usein pelkkiä julkisivuja joiden sisältä puuttuu ajatus. Rakennuksissa molempien, eksteriöörin ja interiöörin tulisi olla yhtä arvokkaita.

Väritystutkimuksen tekeminen ei ole pelkkää pintojen esiin ottamista kronologisessa järjestyksessä. Konservaattorin on hallittava jonkin verran myös kemiaa ja analyyttiset tutkimusmenetelmät on tunnettava ainakin teoriassa. Myös vanhojen työtapojen on oltava tuttuja. Konservaattori hallitsee tyylihistorian ja tutustuu aina tutkittavan rakennuksen henkilökohtaiseen historiaan. Tämän vuoksi esimerkiksi rakennushistorialliset selvitykset ovat konservaattorille arvokkaita työkaluja. Ilman arkistotutkimuksia varsinainen aikatasojen ymmärtäminen jää vain raapaisuksi. Tavoite on kyetä rakentamaan visuaalinen historia, joka perustuu myös historialliseen faktatietoon. Työ on kokemusta ja ammattitaitoa vaativaa.

Poikkileikkaus värikerroksista
kertoo konservaattorille paljon
tutkittavasta pinnasta.

Monesti käy niin, että valmiin väritystutkimuksen luovuttamisen jälkeen konservaattoria ei enää osata käyttää hyväksi. Olisi hyvä, että myös restauroinnin toteutusvaiheessa tutkimuksen tehnyttä konservaattoria kuultaisiin ainakin konsulttina. Väritystutkimuksen tehnyt henkilö on ainoa, jonka verkkokalvolle kokonaisuus alkuperäisistä pinnoista on piirtynyt selvästi. Hän tietää myös voitaisiinko osa autenttisuudesta palauttaa ja miten, tai mitä tila vaatisi, jotta siinä säilytettäisiin tunnelma.

Värikästä alkanutta viikkoa!

Katja/ OSK Rotunda

P.S. Tänään postilaatikkooni ilmestyneessä Glorian Antiikissa (6/2013) oli tuttuja ja hyvä artikkeli konservoinnista. Hyvä Seurasaari! Taitavaa väkeä!

Rakennuspintaa!

Heinäkuussa PKL:n blogia päivittelee rakennuspintakonservaattori. Tämä kuu on ”lomakuukausi”. Virastot ja toimistot sulkevat ovensa. Kesä on rakennuspintakonservaattoreiden kiireisintä aikaa. Tyhjentyneisiin rakennuksiin pääsee lopultakin tekemään arvokasta ylläpitotyötä kun muu kansa vetäytyy kesälaitumille. Kesä saisikin olla huomattavasti pidempi, jotta olisi enemmän aikaa huolehtia kulttuuriperinnöstä, mutta niin että konservaattorikin voisi päästä nauttimaan Suomen lyhyestä ja vähäsateisesta suvesta.

Meidän rakennuspintakonservaattoreiden etuoikeutettu tehtävämme on huolehtia maamme rakennetusta kulttuuriperinnöstä. Olemme erikoistuneet nimenomaan rakennusten pintakäsittelyihin. Alue kattaa aika laajan joukon materiaaleja, vanhoja työtapoja ja tyylihistoriaa, sekä paljon muuta. Rakennuspintakonservaattorin koulutus onkin vasta alkusysäys vaativalle alalle. Koulutus kestää normaalisti neljä vuotta, mutta itseään saa kehittää jatkuvasti. Kokemuksen myötä karttuvien tietojen ja taitojen kautta oppii nopeasti ymmärtämään, ettei vanhoissa rakennuksissa juurikaan mikään ole koskaan itsestään selvää. Niiden eteen täytyy yhä nykyään nähdä samanlaista vaivaa ja tuntea samanlaista ammattiylpeyttä, kuin tunnettiin aikoinaan rakennusvaiheessakin.

Rakennuspintakonservointi on säilyttämistä ja ylläpitoa: pintojen puhdistusta, kiinnittämistä, dokumentointia, vaurioiden seuraamista ja syntymekanismien tunnistamista ja niihin vaikuttamista. Työhön kuuluu oleellisena osana etiikka, joka opitaan koulussa, mutta joka vielä jalostuu työuran aikana kun asiat saavat syy- ja seuraussuhteita. Myös restaurointi, eli palauttaminen tai säästävä korjaus, kuten eräs kollegani asian paremmin ilmaisi, astuu oleellisena osana kuvaan nimenomaan rakennusten parissa.

Rakennuksilla työskentelevien konservaattoreiden työt tehdään usein tavallisen tuntuisilla työmailla. Kuva on harvoin romanttinen, mutta ammattitaidolla toteutettu lopputulos saattaa sitäkin olla. Monet restaurointiprojektit lähtevät nykyään liikkeelle enemmän modernisoinnin lähtökohdista, kuin konservoinnin tai restauroinnin näkökulmasta. Tärkeissä kohteissa tulisi aina olla mukana asiantunteva konservaattori – koko projektin ajan.

Modernisoituvan kaupunkisuunnittelun keskellä elänyt New Yorkilainen Jane Jacobs (1916-2006) ei ehkä ajatellut rakennuskonservointia sanoessaan että ”charmin tavoittelu vanhassa arkkitehtuurissa on tärkeämpää kuin käytännöllinen funktio”. Hän totesi, että on olemassa paikkoja, joissa ihmiset haluavat olla, ja paikkoja jossa eivät. Purkaminen (tai modernisointi) ei ole ratkaisu, vaan charmin tavoittaminen ja suunnittelu. Ajatus sopii enemmän kuin hienosti konservointiin ja erityisesti rakennusten sisätiloihin. Ikä ja kulunut pinta tuo charmia, jota uusilla pinnoilla ei kovin vähäisellä paneutumisella voi tavoittaa. Rakennuspintakonservoinnin ja restauroinnin yksi tärkeä tavoite onkin tavoittaa paikan henki ”genius loci”, silloin kun se on hukassa.

                                  Tavallinen työasento, kädet ylhäällä ja niskat nurin.

Mukavaa alkanutta heinäkuuta!

Päätoimi vs. Sivutoimi

Tässä vaiheessa on asiaan kuuluvaa taustoittaa kesäkuun blogikirjoittajaa. Olen Seinäjoen AMK:sta valmistunut rakennuskonservaattori, jonka vakituinen työkohde on Seurasaaren ulkomuseo ja palkanmaksaja Museovirasto. Aiemmin olin viitisen vuotta päätoimisena yksityisyrittäjänä ja jatkan sitä edelleen sivutoimisesti. Aiemmalta koulutukseltani olen puualan artesaani.

 Katolla tarkenee veistellä Ruotsissa tehdyllä kirveellä Lapualla tehdyssä paidassa.

Sipoon vanhan kirkon ullakolla tuli mm.imuroitua.

Työurani laajin hirsikorjaustyökohde. Navetan pohjoisseinällä hirret olivat lahonneet noin 2 metrin korkeudelle eikä muutkaan seinät korjauksilta välttyneet.

Sitten asiaan.

Nyt kun olen ollut sivutoimisena yrittäjänä reilu 1,5 vuotta olen tehnyt yritykseni kautta töitä noin 30 tuntia. Enemmänkin olisi ehtinyt, mutta tarjotut työmaat olisivat olleet liian isoja vapaa-ajalla tehtäviksi. Yksityissektorilta tarjottavien töiden vastaanottamista rajoittaa myös Virkamieslain 18 pykälä eli sivutoimia koskevat säännökset. Mikäli minua pyydetään esim. kengittämään hirsirakennus tai edes neuvomaan kyseisessä asiassa on minun ensin varmistettava ettei kyseisellä rakennuksella ole suojelustatusta tai ettei kohteeseen ole myönnetty Museoviraston korjausavustusta.
1. Olen siis jäävi menemään konservoimaan tai restauroimaan suojeltua kohdetta.
2. Virkamiehenä taas olen jäävi suosittelemaan jotain tiettyä ammattilaista kohteeseen.
Nämä jääviys asiat vaatisi mielestäni hienosäätöä.

Kohdassa yksi on harmillista se että MV:n korjausneuvontaa antavat työntekijät ovat yli työllistettyjä, eivätkä oletettavasti ehdi paneutua jokaiseen puhelimesta ja postilaatikosta tulvivaan tiedusteluun samalla viikolla. Jos esim. minä saisin antaa korjausneuvontaa suojeltuunkin kohteeseen, virka-aikani ulkopuolella yksityisenä asiantuntijana, olisi neuvot likipitäen samankaltaiset mitä asiakas saisi virastolta. Tätä voisi verrata yksityiseen sairaanhoitopalveluihin eli asiakas olisi valmis maksamaan palvelusta jonka saisi nopeammin.

Kohtaan kaksi uskaltaisin ehdottaa ratkaisua jossa MV pitäisi tekijärekisteriä johon pääsisi kun on suorittanut tasokkaaksi luokiteltavan konservointityön. Tähän joku voi esittää vastalauseeksi että rekisterissä olevien tekijöiden työnlaadun tasokkuutta olisi vaikea valvoa. Voinen kuitenkin sanoa että Suomen kokoisessa maassa kyllä "paha kello kauemmas kantaa". Eli reksiteristä poisto jos ammattietiikka lipsuu!

Onko nämä ongelmat tuttuja? Onko ratkaisuja?

RENTOUTTAVAA JUHANNUSTA!

toivottaa E.Pajula

Hyrynsalmelta portin löysin

"Ammatillisen muotokuvan rikastamista"

 

Toukokuun lopussa työryhmämme kolmen kopla teki opintomatkan Hyrynsalmelle perehtyäkseen Hallan talon (nyk. Seurasaaressa) alkuperäiseen atmosfääriin. Hyrynsalmella saimme täydennyskoulutusta pisteaidan tekoon paikallisella tyylillä ja tutustuimme eri porttimalleihin. Tutustuimme Hallan talon alkuperäiseen paikkaan mistä se on purettu ja siirretty Seurasaareen vuonna 1958. Oppaina meille toimi kotiseutuneuvos Kalle Juntunen ja aitamestari Kaarlo Heikkinen.

 Tällä viikolla olen sitten rakentanut Hallaan oikeanlaista porttia, josta malli on Kaunislehdon talomuseosta. Seurasaaressa porrasveräjä saa nyt väistyä ajoportti ja rihtiportti yhdistelmän edestä. Syy miksi portti vaihdettiin on se ettei ison talon pääportti voi olla porrasveräjä vaan veräjä on aina sijainnut jossain karjapihan puolella, josta lehmät on viety laiduntamaan. Pääportin pitää olla toimivampi etenkin kun siitä kuljetaan hevoskärryillä. Rihti on pienempi portti, josta jalankulkevat voivat tulla pihaan.

Portti Hyrynsalmella Kaunislehdon talomuseossa.

Seurasaareen rakentamani portti ei siis ole toisinto Hallan alkuperäisestä portista, koska siitä ei ole mitään jäljellä. Kyseiseen porttimalliin päädyttiin myös sen käytännöllisyyden vuoksi, rihtistä pääsevät museovieraat kulkemaan ja ajoportti avataan vain jos joudumme ajamaan traktorilla pihamaalle. 

Portin valmistin verstaalla työkaluina kirves, puukko, nuija, käsisaha ja sähköpora. Tätä ennen keräsin varastoistamme sopivan kokoista pyöreää puutavaraa. Portin valmistuttua täytyi vielä tehdä pylväät joihin portit "saranoidaan" vitsaksilla. Pylväiden alapäät teroitettiin ja hiillettiin lahoamisen hidastamiseksi. Sitten paikanpäälle kaivamaan lapiolla pylväille istutuskuoppia ja pylväät pystyyn oikealle etäisyydelle toisistaan.

 

Portti ja sen tekijä Seurasaaressa Hallan talon näkyessä taustalla.

Kyseinen työ voi olla etäällä rakennuskonservointi- termin varsinaisesta merkityksestä, sillä tässä ei tähdätty alkuperäisen säilyttämiseen. Alkuperäisen puuttuessa tehdään toisinto eli rekonstruktio, mutta nyt kyseessä olikin rekonstruktio paikkakuntakohtaisesta portista eli säilytetään Hyrynsalmelaista perinnerakentamista ja tuodaan se tänne Helsinkiin satojentuhansien ihmisten nähtäville. Toivonkin, että turistit jotka tulevat ympäri maailmaa tallentaisivat kameroilleen myös portteja ja aitoja, kenties vielä omissa maissaan rekonstruoitaviksi.

Rakennuskonservaattori Erkka Pajula

Monta vaaraa vaanii siellä...

Seurasaaressa rakennuskonservaattorin työmaalla viiltävät terät heilahtelee ja liuottimet höyrystyy.

Töitä tehdään maantasalta talon harjalle monenlaisissa keliolosuhteissa.

Käsittelenkin tässä kirjoituksessa lyhyesti työturvallisuus asioita, joita Seurasaaren konservointityöryhmässä pyritään vahvistamaan. Viime vuonna alkoi suojakypäröitäkin näkymään useammin työmailla ja turvavaljaita ja telineitä päivitettiin standardien mukaisiksi. Työmaiden olosuhteet voivat joskus olla jo järjen vastaisia kuten seuraavasta kuvasta näkyy.

 Tällä viikolla teimme katselmuksen työympäristössämme työterveyslääkärin ja -hoitajan kanssa ja esittelimme useita vaaratilanteita joita työssämme voisi sattua. Tämän kaltaisissa tilaisuuksissa tulee itsellekin kerrattua kohdat joissa on parempi olla skarppina. Vaikka olisi kuinka huippulaatuiset suojaimet päällä on kirveellä työstäminen aina yhtä riskialtista. Välillä käy niin että kirves lipsahtaa puusta lihaan kokeneeltakin tekijältä.



Puu materiaalit joita käytämme restauroivissa toimenpiteissä ovat välillä painoltaan sitä luokkaa että välilevyt saattavat pullahdella pois paikoiltaan. Tähän tilanteeseen tuli onneksi pientä korjausta talvella kun saimme täydennettyä ajokalustoa. Kuitenkin työn sujuvoittamiseksi on muistettava huoltaa auton lisäksi omaa kroppaansa.

Fysikaalisten vaaratekijöiden lisäksi joudumme suojautumaan liuotinhöyryiltä ja pölyiltä, jotka saattavat sisältää raskasmetalleja, PAH-yhdisteitä, homeita ja lahottajasienten itiöitä.

Viime syksynä kohdattiin vanhaa huopakatemateriaalia jonka poistaminen vaati erikoisammattilaisia.

Loppuimuroinnin suoritin kuitenkin itse jolloin käytössä oli hengityssuojain, kertakäyttöhaalarit ja turvavaljaat.

Oman ja työkaverien turvallisuuden lisäksi joudumme myös varmistamaan museon muun henkilökunnan ja museovierailijoiden turvallisuuden työmaillamme. Eli rajaamme työmaan selkeästi Pääsy kielletty -kylttien kera ja kehotamme liian uteliaita poistumaan käteni osoittamaan suuntaan.

Kirjoittanut rakennuskonservaattori Erkka Pajula

KYH / Restaurointi / Seurasaaren konservointityöryhmä