Rakennuspintaa!

Heinäkuussa PKL:n blogia päivittelee rakennuspintakonservaattori. Tämä kuu on ”lomakuukausi”. Virastot ja toimistot sulkevat ovensa. Kesä on rakennuspintakonservaattoreiden kiireisintä aikaa. Tyhjentyneisiin rakennuksiin pääsee lopultakin tekemään arvokasta ylläpitotyötä kun muu kansa vetäytyy kesälaitumille. Kesä saisikin olla huomattavasti pidempi, jotta olisi enemmän aikaa huolehtia kulttuuriperinnöstä, mutta niin että konservaattorikin voisi päästä nauttimaan Suomen lyhyestä ja vähäsateisesta suvesta.

Meidän rakennuspintakonservaattoreiden etuoikeutettu tehtävämme on huolehtia maamme rakennetusta kulttuuriperinnöstä. Olemme erikoistuneet nimenomaan rakennusten pintakäsittelyihin. Alue kattaa aika laajan joukon materiaaleja, vanhoja työtapoja ja tyylihistoriaa, sekä paljon muuta. Rakennuspintakonservaattorin koulutus onkin vasta alkusysäys vaativalle alalle. Koulutus kestää normaalisti neljä vuotta, mutta itseään saa kehittää jatkuvasti. Kokemuksen myötä karttuvien tietojen ja taitojen kautta oppii nopeasti ymmärtämään, ettei vanhoissa rakennuksissa juurikaan mikään ole koskaan itsestään selvää. Niiden eteen täytyy yhä nykyään nähdä samanlaista vaivaa ja tuntea samanlaista ammattiylpeyttä, kuin tunnettiin aikoinaan rakennusvaiheessakin.

Rakennuspintakonservointi on säilyttämistä ja ylläpitoa: pintojen puhdistusta, kiinnittämistä, dokumentointia, vaurioiden seuraamista ja syntymekanismien tunnistamista ja niihin vaikuttamista. Työhön kuuluu oleellisena osana etiikka, joka opitaan koulussa, mutta joka vielä jalostuu työuran aikana kun asiat saavat syy- ja seuraussuhteita. Myös restaurointi, eli palauttaminen tai säästävä korjaus, kuten eräs kollegani asian paremmin ilmaisi, astuu oleellisena osana kuvaan nimenomaan rakennusten parissa.

Rakennuksilla työskentelevien konservaattoreiden työt tehdään usein tavallisen tuntuisilla työmailla. Kuva on harvoin romanttinen, mutta ammattitaidolla toteutettu lopputulos saattaa sitäkin olla. Monet restaurointiprojektit lähtevät nykyään liikkeelle enemmän modernisoinnin lähtökohdista, kuin konservoinnin tai restauroinnin näkökulmasta. Tärkeissä kohteissa tulisi aina olla mukana asiantunteva konservaattori – koko projektin ajan.

Modernisoituvan kaupunkisuunnittelun keskellä elänyt New Yorkilainen Jane Jacobs (1916-2006) ei ehkä ajatellut rakennuskonservointia sanoessaan että ”charmin tavoittelu vanhassa arkkitehtuurissa on tärkeämpää kuin käytännöllinen funktio”. Hän totesi, että on olemassa paikkoja, joissa ihmiset haluavat olla, ja paikkoja jossa eivät. Purkaminen (tai modernisointi) ei ole ratkaisu, vaan charmin tavoittaminen ja suunnittelu. Ajatus sopii enemmän kuin hienosti konservointiin ja erityisesti rakennusten sisätiloihin. Ikä ja kulunut pinta tuo charmia, jota uusilla pinnoilla ei kovin vähäisellä paneutumisella voi tavoittaa. Rakennuspintakonservoinnin ja restauroinnin yksi tärkeä tavoite onkin tavoittaa paikan henki ”genius loci”, silloin kun se on hukassa.

                                  Tavallinen työasento, kädet ylhäällä ja niskat nurin.

Mukavaa alkanutta heinäkuuta!