”Pyhää pyykkiä”

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkotekstiilit ovat useimmille meistä ainakin jonkin verran tuttuja. Kirkossa käydessä voimme heti nähdä alttarilla olevan alttarivaatteen ja saarnastuolissa kirjaliinan, jotka kuuluvat hyvin itseoikeutettuina elementteinä kirkon interiööriin. Mutta osa kirkkotekstiileistä on näkyvissä vain jumalanpalveluksen aikana. Papin yllä on stola, ehtoollisjumalanpalveluksessa ehtoollista 

jakavalla papilla on stolan lisäksi myös messukasukka. Ehtoollisen viinikannua peittää kalkkiliina.

 

Kirkkotekstiilit ovat kautta aikain olleet käsityönä tehtyjä ja niissä on usein käytetty arvokkaita materiaaleja. Vanhimmat ovat silkkisamettia ja niissä on kulta- ta hopealangoin tehtyjä kirjontakuvioita ja metallilangoin kudottuja koristenauhoja. Tekstiilien sommittelu ja kuviomallit ovat samankaltaisia, mutta niissä on myös yksilöllisiä aiheita kuten lahjoittajien nimikirjaimia ja vuosilukuja. Viime vuosisadan alkupuolella tekstiilejä alettiin valmistaa yksilöllisesti kullekin kirkolle, kirkon arkkitehtuuri ja historia huomioon ottaen. Kirkkotekstiilejä ovat suunnitelleet niin arkkitehdit, kuvataiteilijat kuin tekstiilitaiteilijat ja tekstiilisuunnittelijat. Edelleen on myös olemassa kirkkotekstiilien mallistoja, joista seurakunnat voivat tekstiilejä tilata. Nämä puolestaan ilmentävät hyvin oman aikansa tekstiilituotantoa. Kuvassa Dora Jungin suunnittelema, erittäin taidokkaasti kudottu vihreä messukasukka. Kuva on konservoinnin (vesipesun) jälkeen.

Valkoinen messukasukka vesipesussa.

Konservaattorin työn kannalta kirkkotekstiilit ovat hyvin mielenkiintoisia kohteita. Niissä yhdistyy kolme hyvin merkittävää huomioon otettavaa tekijää. Ensinnäkin kirkkotekstiilit ovat pyhiä, käyttöönsä vihittyjä esineitä, joten niitä tulee kohdella erityisen kunnioittavasti. Ne ovat myös käyttötekstiilejä, joten niihin tulee vääjäämättä vaurioita; likaisuutta, tahroja, venymää, kulumaa yms. Ollakseen kauniita, ne tarvitsevat huoltamista. Lisäksi ne ovat usein taidetekstiilejä; joka saattaa asettaa niiden huoltamiselle erityisiä ehtoja. Niiden valmistamisessa on saatettu käyttää keskenään hyvin erilaisia materiaaleja tai valmistustekniikoita. Seurakunnissa on yhä enemmässä määrin tiedostettu, ettei pesuloiden, suurten pyykkimassojen tehokkaaseen puhdistamiseen tarkoitetuilla menetelmillä tehty huoltaminen sovi näille herkille esineille. Iloisena voinkin todeta seurakuntien löytäneen konservaattorin! Kuvassa oleva messukasukka on pellavaa ja se on kuvioitu reaktiiviväripainantatekniikalla. Tekstiilin on suunnitellut Laura Isoniemi.

Nykyisin kirkot noudattavat kirkkovuoden kalenterin mukaan määräytyvää ns. liturgista väriä. Tämä määrittelee myös huoltamisen ajankohdat, käytössä olevat kirkkotekstiilit on huollettava silloin kun ne ovat tauolla. Meillä se ilmenee pienimuotoisina ”värisesonkeina”. Adventin tai pääsiäisen alla meillä on usein vihreitä, valkoisia on ennen juhannusta ja muita suuria juhlia; joulua ja pääsiäistä. Violeteille ja punaisille onkin ympäri vuoden useampia pidempiä taukoja, jolloin niitä voidaan hoitaa. Kuvassa olevan messukasukan helmaan oli kaatunut viiniä. Sitä oli ensiapuna poistettu vedellä.

Millainen sitten on tekstiilikonservaattorille mieleinen kirkkotekstiili? Se on kaunis, taiteellisesti sommiteltu ja vesipestävistä materiaaleista perinteisillä tekstiilitekniikoilla valmistettu kappale. Kaikki käytetyt materiaalit joko samanlaatuisia tai erikseen ennen valmista pesemällä esikäsiteltyjä. Sellainen tekstiili on ilo ja ”vaivaton” hoitaa. Se puhdistuu todennäköisesti hyvin ja säilyttää muotonsa. Eikä sen huoltaminen ei ole kohtuuttoman kallista. Voimakkaita hiki- tai viinitahroja kun ei oikein edes hyvällä mielikuvituksella voi aina pitää kauniina ajan patinana. 

Päikki Prihan suunnittelema messukasukka konservoinnin jälkeen. Tekstiili on valmistettu puuvillasametista ja silkkikankaasta. Se on koristeltu kirjomalla.

    Blogiin kirjoitti tekstiilikonservaattori Taina Leppilahti.

       

Meidän rakas ryijy

Ryijy vuodelta 1796

Ryijy on meidän rakas perintötekstiilimme, sellainen josta haluamme pitää huolta. Suvussa ollut ryijy muistetaan jo varhaisesta lapsuudesta. Sen kuvioita on katseltu, viivojen ja ruutujen rytmiä seurattu, kasviaiheita, ihmis- ja eläinhahmoja ihasteltu ja ihmetelty. Sen äärellä on vietetty monia hetkiä uppoutuen sen kiehtovaan kuviomaailmaan.

Vanhimmat ryijyt ovat kudottuja ja nukitettuja molemmin puolin. Kangaspuiden kudontaleveys on ollut kapea, joten oikein vanha ryijy on usein tehty kahdesta kappaleesta. Myöhemmin tällaisesta peitteenä käytetystä kaksipuoleisesta ryijystä tuli enemmissä määrin yksipuoleinen, seinällä pidettävä koristetekstiili. Niitä teetettiin myös ammattikutojilla ja malleissa näkyi paikallinen leima. 1900-luvun alkupuolella ryijyjä alettiin kutomisen ohella valmistaa ompelemalla nukat harvahkolle palttina- tai panamakankaalle. Tämä mahdollisti ryijyn valmistamisen esimerkiksi kaupunkiasunnoissa, joissa ei voinut suuren tilan vieviä kangaspuita pitää. 

"Huntu" Suunnitellu Eva MAnnerheim-Sparre

1900-luvulla perinteisten kuvioiden rinnalle tuli jugendille ja funkkikselle tyypillisiä kuvioita. Ryijy tekniikkana sallii mahdollisuuden hyvin vapaaseen kuviointiin. Ryijyjä alkoivat suunnitella taiteilijat, aluksi arkkitehdit ja kuvataiteilijat, myöhemmin varsinaiset tekstiilitaiteilijat. Siitä lähtien tekstiilitaiteilijat ovat suunnitelleet ryijyjä niin uniikkikappaleiksi kuin kuvastomalleiksi harrastajille. Mutta paitsi taiteilijat, myös tavalliset käsityönharrastajat, ovat ryijyissään voineet toteuttaa myös omaa kuvallista ilmaisuaan.    

Ryijyn konservointi on yksityisen tekstiilikonservaattorin tärkeimpiä työtehtäviä, joten suhtaudumme siihen aina suurella kunnioituksella. Konservointiin tulevien ryijyjen ikä vaihtelee paljon, niitä on aina 1700-luvulta 1900-luvun loppupuolelle asti. Yleensä ryijyt kaipaavat puhdistamista ja ripustuksen tukemista. Niissä on ajan kuluessa tullutta likaisuutta; hieman pinttynyttä pölyisyyttä ja nokisuutta. Ne ovat voineet altistua tupakansavulle. 

Ajankulu näkyy myös ryijyjen ripustuksissa. Ryijy on perinteisesti ripustettu ompelemalla sen yläreunaan pieniä lenkkejä, jotka on tehty langasta tai on käytetty valmiita metallilenkkejä. Toinen yleinen, varsinkin uudempien ryijyjen ripustustapa, on ommella ryijyn yläreunaan kuja tangolle. Molemmissa pitkäaikainen, vuosikymmenien ripustus alkaa hiljalleen venyttää ryijyä. Useimmiten vauriot syntyvät ryijyn sivuihin; mikä näkyy ensin venymisenä, myöhemmin loimilankojen katkeamisina.

Useimmiten ryijy voidaan pestä ja lika on siten hyvin puhdistettavissa. Jokainen ryijy on kuitenkin oma yksilö ja vaatii aina huolellisen testaamisen, ennen vesikäsittelyä. Testissä selviää myös ryijyyn mahdollisesti laitettu koisuoja-aine. Vanhoissa ryijyissä on hyvin yleisesti käytetty naftaliinia, joka veden kanssa reagoidessaan kaasuuntuu. Tällaista ryijyä pestessä pitää napsauttaa pesutilan ilmastointi päälle ja varustautua itse työhön naamarin kanssa. Ryijyn puhdistaminen on nukkien välistä tehdyn imuroinnin ja lopuksi kuivatusvaiheessa pystyyn nosteltujen nukkien kautta mitä suurimmassa määrin käsityötä. Se on suomalaisen tekstiilikonservaattorin erityisosaamista. Meille on tullut ryijyjä mm. englannista ja saksasta, joissa niille puhdistajaa ei ole löytynyt.

Ryijyjen ripustuksia tuetaan pellavakankaasta valmistetun tukikankaan avulla. Ryijy ommellaan tukikankaaseen, jolloin sen paino voidaan jakaa laajalle alueelle. Tukiompelu tehdään polveilevin etupistoin nukkien lomaan, jolloin se ei näy ryijyn oikealla puolella.  Mahdolliset reiät tuetaan tukitilkuille erikseen ennen ripustuksen tukemista. Uusi, tuettu ripustus tarkistetaan. Ryijyt kuvataan ennen konservointia ja konservoinnin jälkeen.

Alla konservionnin jälkeen ryijypalvelun mallistoon kuuluva "Kehrä"-ryijy, jonka on suunnitellut tekstiilitaiteilija Leena-Kaisa Halme.

 Blogin on kirjoittanut tekstiilikonservaattori Taina Leppilahti.

Tekstiilikonservointia J

Raikas keväinen tervehdys kaikille konservaattoriliiton blogin lukijoille! 

Maaliskuun ”bloggaajana” toimii allekirjoittanut, tekstiilikonservaattori Taina Leppilahti. Olen vuodesta 2000 lähtien työskennellyt alalla yrittäjänä yhdessä yhtiökumppanini tekstiilikonservaattori Henna Koskisen kanssa. Näissä maaliskuun blogikirjoituksissani esittelen meidän työsarkaa erilaisten viehättävien tekstiilien parissa.   

Tekstiilitaideteos

Suomalainen tekstiilitaide on aina ollut lähellä sydäntäni ja siksi olen joka kerta erityisen innoissani sellaisen tekstiilin sattuessa meille työkohteeksi. Olen varsinkin tekstiiliveistosten ”fani” ja pidän niiden tavasta herättää uusia ajatuksia perinteisen tekstiilityön rinnalla. Konservointikohteina niissä haastavina asioina saattavatkin juuri olla tavanomaisista tekstiilimateriaaleista poikkeavat materiaalit, teoksen mielikuvituksellinen rakenne ja toteuttamistapa sekä teoksen koko, joka voi olla hyvin suuri tai todella pieni. Nyt esittelemäni tekstiilitaideteos on valmistettu vuonna 1982. Se tuli meille Tupulatäkkiin konservoitavaksi, kun se oli päätetty siirtää alkuperäisestä paikastaan toiseen tilaan. Samalla koko kiinteistössä alkoi suuri, noin vuoden kestävä remontti. Tekstiili tuli meille puhdistettavaksi ja säilytettäväksi remontin ajaksi. 

Kuva tekstiilistä vuodelta 1982.

Reliefimäinen teos on valmistettu metallilangasta ja pellavalangasta. Se on kudottu leveissä kangaspuissa ja kiinnitetty puiselle alustalle kolmiulotteiseen muotoonsa muotoiltuna. Meille tullessaan se oli kuitenkin jo irrotettu alustaltaan ja oli 12 erillisenä, tasomaisena kappaleena. Tämä olisi voinut tuoda kovastikin haastetta teoksen kokoamisvaiheessa, mutta onneksi tiesimme, että taiteilija olisi itse tulossa paikalle siinä vaiheessa.

Likaisuus teoksessa oli ajan kuluessa tullutta pölyisyyttä, tosin pöly oli päässyt jo tunkeutumaan myös hieman pintaa syvemmälle. Tekstiili puhdistettiin aluksi imuroimalla, jonka jälkeen pinttyneemmän pölyn puhdistamiseen käytettiin pehmeää luonnonkumisientä.

Kuvassa yhden kappaleen alaosa on puhdistettu, 

yläosa on edelleen käsittelemättä. Vieressä näkyy 

pudistamiseen käytettyjä kumisienen palasia. Kuvassa näkyy 

myös hyvin tekstiilin kellastuminen valon vaikutuksesta.

Säilytyksessä haasteena oli tekstiilin suuri koko, 2 x 3 m ja sen herkkä rakenne. Sitä ei metallilangan takia voinut laskostaa, ja muutenkin sen käsittelyssä tuli olla hyvin varovainen, sillä jo pienikin tönäisy näkyisi siinä kolhuna. Parhaaksi säilytystavaksi osoittautui rullaaminen paksun pehmusteen kanssa. Niinpä lähdimme hankkimaan tekstiilille tarpeeksi suurta rullaa. Siinä joutuu tutun rautakaupan myyjä laittamaan parastaan konservaattorin tullessa ostoksille: ”Onkos teillä mahdollisimman suurta, ainakin puol metriä halkaisijaltaan olevaa, esimerkiksi polyeteenimuovista valmistettua putkea, jonka pituus tulisi olla ainakin 2,5 m?” Hetken mietittyään myyjällä oli ehdottaa rumpu- ja viemäriputkia, joista löytyikin sopiva. Lisäksi tarvittiin kaksi parisängyn petauspatjaa pehmikkeiksi. Kolmen tekstiilikonservaattorin voimin käärimme teoksen tasaisesti rullalle ja suojasimme sen vielä lakanalla. Tekstiili lepäsi meillä pimeässä säilytystilassa vuoden.

Tilojen remontin valmistuttua tekstiili käytiin asentamassa kiinteistössä uudelle paikalleen. Säilytysrulla toimi hyvin myös kuljetustukena. Teoksen asentaminen seinälle onnistui hyvin, sillä tällä kertaa tiimi oli mitä parhain. Seinäkiinnityksen tekivät samat laitosmiehet, jotka olivat asentaneet teoksen seinälle myös uutena vuonna 1982, heillä oli jo siis kokemusta! Työtä johti teoksen suunnitellut tekstiilitaiteilija, joten konservaattorin käsien oli helppo muokata teoksen kolmiulotteinen muoto taiteilijan näkemyksen mukaiseksi. Päivän aherruksen jälkeen kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä.    

Tekstiilitaideteos konservoinnin jälkeen seinälle asennettuna. Aikaisempaan musta-valko-valokuvaan verrattaessa voi huomata, miten teoksen materiaalien ikääntyminen näkyy sävyjen tasoittumisena; pohjassa oleva luonnonvärinen pellava on valon vaikutuksesta vaalentunut ja siivekkeissä oleva valkaistu pellava on puolestaan kellastunut. Sävymuutos on pysyvä, ts. se on sitä ajan tuomaa patinaa. Teos on kuitenkin edelleen hyvin kaunis ja muodoltaan selkeä, sekä kunnoltaan hyvä.  

Kuukausi hujahtaa yllättävän nopeasti, vaikka välttämättä konservaattorin työhuoneella ei suurempia muutoksia juurikaan tapahdu. Joitakin töitä lähtee takaisin omistajalleen, uusia töitä saapuu, yhä edelleen se haastava merimaisema on pöydällä. Toki senkin kanssa on päästy eteenpäin, ja on se kuva siinä vieläkin tallella!

Viime kirjoituksessani mainitsin Toppeliuksen 1803 maalaaman "Kristus Getsemanessa", joka tuli meille Nurmeksesta. Maalaus on konservoitu aiemmin, siihen on mm. laitettu irtovuoraus säkkikangasmaisesta kankaasta, kiilakehykset on uusittu, kuvapuolen vaurioita on kitattu ja restauroitu. Onkohan kenelläkään tietoa milloin ja kuka teosta olisi konservoinut?



 Tässä kuva ennen konservointia, siis ennen meidän käsittelyä.

Alla olevissa kuvissa näkyy restaurointeja, joiden sävy on osittain jo muuttunut. Restauroinnit on ilmeisesti tehty vesivärein. Reunoja on myös paikkailtu.

 Oikealla olevassa kuvassa näkyy maalauksen keskellä kulkeva sauma alkuperäisessä maalauskankaassa.

Ultraviolettikuva kyseisestä maalauksesta. Vaikka tässä tapauksessa restauroinnit näkyvät myös paljain silmin, olemme monta kertaa käyttäneet konservoinnin apuna tutkimusvalokuvia. Joskus on helpompi nähdä aiemmat restauroinnit tai päällemaalaukset ultraviolettivalokuvasta. Onneksi meillä on kuvaajamme Petter!

Jotkin työt voivat olla työhuoneella kuukausia, helposti vuoden, kaksikin. Yksi tällaisista töistä on seuraava Ester Heleniuksen maalaus. Maalaus kuuluu sarjaan "Uskomattomia yhteensattumia".

Tällaiselta työ näytti meille tullessa, kuvapuoli ja kääntöpuoli.

Maalaus kankaalle, liimattu pahville. Koska kiinnitys oli niin huono, Liisa päätti poistaa kääntöpuolen pahvin, joka lähtikin suhteellisen helposti irti. Pahvin poisto paljasti kääntöpuolelta toisen maalauksen. Tai ehkä ennemminkin luonnoksen.

Tämähän ei ole mitenkään eriskummallista, monesti maalauskankaista on käytetty molemmat puolet.

Tässä tapauksessa tämä luonnos sai kuitenkin Liisan melkein haukkomaan henkeään... Katsokaapa allaolevaa maalausta, löytyykö yhdenmukaisuuksia?

 

Kuvassa on Liisan isoäiti, Ester Heleniuksen maalaamana 1890-luvulla. Olisiko aiempi maalaus luonnos tai harjoitelma Liisan isoäidistä...?

Niin se vain on, tämä työ on täynnä yllätyksiä ja mielenkiintoisia asioita. Joskus saa olla salapoliisi, toisinaan pelastaja. Yksikään päivä ei taida olla tavallinen ja normaali.

Tämän kirjoituksen myötä toivotamme kaikille oikein hyvää kevättä, sieltä se tulee jo tohinalla.

Riikka, Auli, Liisa, Jenna ja Petter

Valamon konservointilaitos

Konservaattorin kädenjälki ja taiteilijan sormenjälki

Viime aikoina on jälleen tullut vastaan töitä, joiden kanssa on tullut ajateltua kuinka kivaa olisi, jos edellinen konservaattori olisi jättänyt työn taakse lapun käyttämistään materiaaleista.

Kaikki vastaantulevat teokset eivät ehkä kuitenkaan ole kulkeneet konservaattorin käsien kautta, ennemminkin, sanotaan vaikka "korjaajaan".

Oikealla olevassa kuvassa on ikonin nimi peitetty kultamaalilla. Tällaisia tapauksia on paljonkin, ajalta jolloin haluttiin suomalaistaa kirkoissa olevat ikonit. Tässä tapauksessa päällemaalaus poistettiin.

Oma lukunsa ovat tietenkin kangaspohjaiset maalaukset. Kuvassa näkyvä merimaisema on todellakin kaiken kokenut, melkein sääliksi käy. Kuvapuolella oli paksu, kellastunut lakka, kääntöpuolella toistaiseksi selvittämätön, paksu, purkkamainen liima. Nyt jos koskaan olisi ollut mielenkiintoista tietää mitä ihmettä tälle on tehty!

Kuva kääntöpuolelta ennen konservointia.

Liisa poistaa paksua lakkakerrosta.
Tämä maalaus vaatii pähkäilyä ja miettimistä, tuntuu, että joka vaiheen aikana putkahtaa uusia hankaluuksia, mutta myös oivalluksia. Ennen meille tuloa maalaus oli riippunut omistajansa seinällä 25 vuotta, eikä omistajalla ollut käynyt mielessäkään, että yleisilme ei olisikaan kellertävän vihreä, vaan taivas onkin kauniin sininen, samoin kuin myrskyävä meri!



Sitten nämä ajatukset johdattavat miettimään sitä, kuinka paljon oma kädenjälki näkyy teoksissa.
Jos sitä pystyy tunnistamaan tietyt "entisajan" konservaattorit heidän käyttämistä materiaaleista, ja nimenomaan siitä kädenjäljestä, millainen on minun kädenjälkeni?





Edellisellä kerralla kirjoittamani Kasanilaisen Jumalanäidin ikonin kohdalla olemme ajatelleet Aulin kanssa että ikoni konservoitaisiin mahdollisimman huomaamattomasti. Siten, että se säilyisi mahdollisimman pitkälle saman näköisenä kuin se on nyt.









Meillä on työn alla myös Nurmeksen kirkosta Toppeliuksen maalaama "Kristus Getsemanessa", jota selvästi on konservoitu aiemmin, mutta meillä, eikä seurakunnallakaan ole tietoa missä ja milloin. Mutta tästä lisää ensi kerralla, kuvien kera.










Muutoin työpöydät ovat tällä viikolla täyttyneet näyttelyyn menevistä ikonista, joita on käyty läpi ja tarkastettu. Toivottavasti pian päästään pakkaamaan ja pöydät saadaan taas vapaiksi!

Näyttelyistä puheen ollen, suunnittelemme parhaillaan ripustusta Iisalmen Evakkokeskuksen remontoituun näyttelytilaan. Tilan parhaiten hahmottaaksemme, Auli oli näppäräsorminen ja rakensi tilasta pienoismallin. Ja kyllä, on siellä Michelle ja Vladimir, juuri portaissa poistumassa hätäuloskäynnin kautta.





Entäs sitten se taiteilijan sormenjälki? Sellainen tuli vastaan puhdistaessa tätä maalausta. Oi kuinka ihanasti se muuten puhdistuikin!

Kas tässä, taiteilija Grigor Auerin sormenjälki. Taitaa olla peukalo.













Loppukevennykseksi hieman konservaattorihuumoria:
Tapahtui aamukahvilla, puheenaiheena edellä mainittu merimaisema.
Riikka: "Saa nähä mitä siitäkin maalauksesta tulee, onkohan siitä mitään jäljellä kaikkien näitten käsittelyjen jälkeen..."
Liisa: "No mitä, onhan siinä kuva jäljellä, ei tässä mitään hätää ole."
Riikka: "Ooksie edes kattonu sitä vähään aikaan..."

Syvä hiljaisuus.... ja naurunremakka. Joskus on ihan hyvä ettei kukaan ulkopuolinen ole kuuntelemassa...

Riikka Köngäs
Valamon konservointilaitos

Aarrepäivä

Sitä luulee tuntevansa joka kolon ja laatikon työpaikallaan, täällä useamman vuoden jo pyörineenä. Vaan näköjään yllätyksiä voi tulla eteen kesken tavanomaisen työpäivänkin.
Pitkään yhden pöydän alla oli lojunut paketoitu ikoni, jonka olemme olettaneet kuuluvan luostarille ja odottavan sopivaa hetkeä ottaa se työn alle. (Sitä hetkeä se on ehkä odotellut jo kolmisenkymmentä vuotta...)
Tänään kuitenkin nostettiin paketti pöydälle ja avattiin ikoni kääreistään, ja minkä aarteen saimmekaan silmiemme eteen!

Paketista paljastui Kasanin Jumalanäidin ikoni, ja kuten kuvista näkyy, aika surullisessa kunnossa.

 

Uskalsimme kurkistaa kääntöpuolelle jos sieltä löytyisi inventaarionumeroa tai muuta tietoa. Paljastui, että ikoni on kotoisin Suojärven Varpakylästä. Ikoni on ollut jossakin kylän kolmesta pyhäköstä, jotka kaikki ovat tuhoutuneet. Pääkirkko purettiin venäläisten toimesta talvisodan jälkeen, voisiko ikoni olla jopa sieltä?
Sanomattakin on selvää, että ikoni on joutunut vandalismin uhriksi; silmät on raaputettu ja revitty pois, Neitsyt Marian leuan alapuolella on luodinreikä.

Jälleen kerran totesimme, kuinka tutkimus ja konservointi kulkevat käsi kädessä. Olisi mielenkiintoista tietää paitsi missä pyhäkössä ikoni on alunperin sijainnut, myös miten se on pelastettu, missä vaiheessa sitä on tahallisesti vahingoitettu. Koska kyse on kuitenkin lähimenneisyydestä, on mahdollista että elossa on vielä ihmisiä, jotka muistavat tämän ikonin. Esineen saadessa historian, siitä tulee paljon enemmän kuin vain esine, jota konservoidaan. Sillä on oma tarinansa kerrottavana.

Riikka Köngäs
Valamon konservointilaitos

Ihan tavallinen päivä

Tervehdys kaikille Valamosta!

Ajattelin esitellä näin alkajaisiksi meidä ihan tavallisen työpäivän. Valamon konservointilaitoksella on tällä hetkellä viisi työntekijää; minun, allekirjottaneen, lisäksi taidekonservaattorit Auli, Liisa sekä Jenna, ja tutkimusvalokuvaajamme (aarteemme!) Petter.

Aamun aloittaa kahvipannun porina.
Samalla käydään läpi päivän polttavat aiheet, tulevat ja lähtevät työt ynnä muut tärkeät asiat.

 

Karkeasti jaoteltuna noin puolet töistämme tulee ortodoksisilta seurakunnilta. Pyrimme pitämään huolta seurakuntien ikoneista sekä kartoittamaan niiden kuntoa säännöllisin väliajoin.

Joskus tekisi mieli lyödä päätä seinään: taasko näitä huulipunia! Mietin vakavissani lakialoitetta, jolla kiellettäisiin huulipunan käyttö kirkoissa...
Jokainen konservaattori, joka on joskus puhdistanut näitä tahroja, tietää kuinka karseaa se on, usein tarvitaan myös lakkakerroksen poisto. Ja senkin jälkeen pusujäljet näkyvät.



Jahas, sitten tuleekin jo ikonilähetys rukoushuoneesta, joka on laitettu kylmilleen homeongelman vuoksi.








Välillä virkistetään itseämme kahvitauon merkeissä. Olemme jo aikaa sitten tajunneet myös sanaristikoiden tärkeän merkityksen aivojen kunnon ylläpitämisessä. Uskokaa pois, sanaristikoiden teko voi olla hyvin sosiaalista kanssakäymistä!

Työtovereiden tuki on tietenkin tärkeää. Usein työlle tulee "sokeaksi" kun samaa hommaa tekee kauan, silloin tarvitaan toisten silmiä ja näkökantaa.

Valamon konservointilaitos on ollut olemassa jo lähes kolmekymmentä vuotta. Auli ja Jenna ovat inventoineet syksyn ja talven aikana myrkkykaappiamme. Syystäkin, uskoisin.

Iltapäiväksi kukin voikin uppoutua omiin töihinsä.  Jenna tekee tällä kertaa värinkiinnitystä, Liisa liimailee reunajatkoksia ja minä jatkan tämän maalauksen kääntöpuolen puhdistusta lämpöpöristimen unettavan surinan säestäessä.

Hei taas seuraavaan kertaan!

Riikka Köngäs
Johtava konservaattori
Valamon konservointilaitos