lauantai 23. maaliskuuta 2013


”Pyhää pyykkiä”

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkotekstiilit ovat useimmille meistä ainakin jonkin verran tuttuja. Kirkossa käydessä voimme heti nähdä alttarilla olevan alttarivaatteen ja saarnastuolissa kirjaliinan, jotka kuuluvat hyvin itseoikeutettuina elementteinä kirkon interiööriin. Mutta osa kirkkotekstiileistä on näkyvissä vain jumalanpalveluksen aikana. Papin yllä on stola, ehtoollisjumalanpalveluksessa ehtoollista 
jakavalla papilla on stolan lisäksi myös messukasukka. Ehtoollisen viinikannua peittää kalkkiliina.



Kirkkotekstiilit ovat kautta aikain olleet käsityönä tehtyjä ja niissä on usein käytetty arvokkaita materiaaleja. Vanhimmat ovat silkkisamettia ja niissä on kulta- ta hopealangoin tehtyjä kirjontakuvioita ja metallilangoin kudottuja koristenauhoja. Tekstiilien sommittelu ja kuviomallit ovat samankaltaisia, mutta niissä on myös yksilöllisiä aiheita kuten lahjoittajien nimikirjaimia ja vuosilukuja. Viime vuosisadan alkupuolella tekstiilejä alettiin valmistaa yksilöllisesti kullekin kirkolle, kirkon arkkitehtuuri ja historia huomioon ottaen. Kirkkotekstiilejä ovat suunnitelleet niin arkkitehdit, kuvataiteilijat kuin tekstiilitaiteilijat ja tekstiilisuunnittelijat. Edelleen on myös olemassa kirkkotekstiilien mallistoja, joista seurakunnat voivat tekstiilejä tilata. Nämä puolestaan ilmentävät hyvin oman aikansa tekstiilituotantoa. Kuvassa Dora Jungin suunnittelema, erittäin taidokkaasti kudottu vihreä messukasukka. Kuva on konservoinnin (vesipesun) jälkeen.

Valkoinen messukasukka vesipesussa.
Konservaattorin työn kannalta kirkkotekstiilit ovat hyvin mielenkiintoisia kohteita. Niissä yhdistyy kolme hyvin merkittävää huomioon otettavaa tekijää. Ensinnäkin kirkkotekstiilit ovat pyhiä, käyttöönsä vihittyjä esineitä, joten niitä tulee kohdella erityisen kunnioittavasti. Ne ovat myös käyttötekstiilejä, joten niihin tulee vääjäämättä vaurioita; likaisuutta, tahroja, venymää, kulumaa yms. Ollakseen kauniita, ne tarvitsevat huoltamista. Lisäksi ne ovat usein taidetekstiilejä; joka saattaa asettaa niiden huoltamiselle erityisiä ehtoja. Niiden valmistamisessa on saatettu käyttää keskenään hyvin erilaisia materiaaleja tai valmistustekniikoita. Seurakunnissa on yhä enemmässä määrin tiedostettu, ettei pesuloiden, suurten pyykkimassojen tehokkaaseen puhdistamiseen tarkoitetuilla menetelmillä tehty huoltaminen sovi näille herkille esineille. Iloisena voinkin todeta seurakuntien löytäneen konservaattorin! Kuvassa oleva messukasukka on pellavaa ja se on kuvioitu reaktiiviväripainantatekniikalla. Tekstiilin on suunnitellut Laura Isoniemi.

Nykyisin kirkot noudattavat kirkkovuoden kalenterin mukaan määräytyvää ns. liturgista väriä. Tämä määrittelee myös huoltamisen ajankohdat, käytössä olevat kirkkotekstiilit on huollettava silloin kun ne ovat tauolla. Meillä se ilmenee pienimuotoisina ”värisesonkeina”. Adventin tai pääsiäisen alla meillä on usein vihreitä, valkoisia on ennen juhannusta ja muita suuria juhlia; joulua ja pääsiäistä. Violeteille ja punaisille onkin ympäri vuoden useampia pidempiä taukoja, jolloin niitä voidaan hoitaa. Kuvassa olevan messukasukan helmaan oli kaatunut viiniä. Sitä oli ensiapuna poistettu vedellä.

Millainen sitten on tekstiilikonservaattorille mieleinen kirkkotekstiili? Se on kaunis, taiteellisesti sommiteltu ja vesipestävistä materiaaleista perinteisillä tekstiilitekniikoilla valmistettu kappale. Kaikki käytetyt materiaalit joko samanlaatuisia tai erikseen ennen valmista pesemällä esikäsiteltyjä. Sellainen tekstiili on ilo ja ”vaivaton” hoitaa. Se puhdistuu todennäköisesti hyvin ja säilyttää muotonsa. Eikä sen huoltaminen ei ole kohtuuttoman kallista. Voimakkaita hiki- tai viinitahroja kun ei oikein edes hyvällä mielikuvituksella voi aina pitää kauniina ajan patinana. 
Päikki Prihan suunnittelema messukasukka konservoinnin jälkeen. Tekstiili on valmistettu puuvillasametista ja silkkikankaasta. Se on koristeltu kirjomalla.

    Blogiin kirjoitti tekstiilikonservaattori Taina Leppilahti.


       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti