Kirjojen konservoinnista

Kirjoja konservoidaan harvoin!

Vaikka monet kirjat ja raamatut on tehty hyvin hienoiksi on  ikävä todeta, ettei meillä liioin arvosteta vanhoja kirjoja! Vanhat kirjat haisevat ja ne roskaavat.

Etukansi ja itse sidos, vain alakapiteeli puuttuu. Selän eläinliimavahvistus repsottaa irtonaisena.

Kirja painaa usein paljon, se on isokokoinen ja sen käsittely on vaivalloistakin. Vanhetessaan kirjan osat haurastuvat - ja  ne hajut ja tuoksut -  ovat lähtöisin liimoista, happamasta paperista ja hauraasta nahasta. 

Vanhojen kirjojen nahkaiset selät ja kannet ovat usein irronneet itse sidoksesta,  bindit kun ovat käytössä katkenneet. Ne on ujutettu kansipahvien väliin hankautuen heikoiksi  kun kirjaa avataan ja suljetaan. Kansipahvin sisään menevää sidonta-arkkia ei ole käytetty tukena. Alla olevassa kuvassa on katkennut bindi jäänyt kannen sisään.

Tässä näkyy kannen reliefien salaisuus, kartonkia leikataan palasiksi ja liimataan kerroksittain, jotta saadaan kohoumia ja laskeumia. Kuvassa keskellä oleva valkoinen pää on katkennut bindi.

Mutta, onhan tämä yli 120 vuotias Biblia edelleen hieno! 

Takakansi kiinnitysheloineen ja selkä.

Kirjan eri osat kuivapuhdistetaan, niitä kostutetaan, oikaistaan, paikataan, pestäänkin jos niin tarvitaan. Kaikki mitä on syytä säästää käytetään ja käytetään uudestaan siihen mihin se alunperin on tarkoitettu. Vesivaurioita tulee välttää ja siksi pyritään mahdollisimman kuivaan työskentelyyn. 




Sidoksen katkenneita bindejä jatketaan

Kannet ja selkä erotetaan toisistaan. Samoin irrotetaan hajonneet tai pian hajoavat osat ja materiaalit. Konservointityö tehdään niin että osat ovat erillään, muuten esimerkiksi selän kokonaiskonservointi on mahdotonta. 

Alla olevan kuvan raamatun uumenista löytyi kuitti, kuiva apilan lehti ja kuivia kukkia ja langan pätkiä.

Selkä ja takakansi, sidos pilkottaa selän oikealla puolella takana, etu- ja takapeilit oikealla, uusi alakapiteeli pilkottaa vasemmalla 

Kirjakonservoinnissa konservoitavana ei ole pelkästään paperia, vaan myös kartonkia, puuta ja nahkaa, metallia, pergamenttia, eläinliimaa, pva-liimaa, kontaktiliimaa, vehnätärkkelysliisteriä, kangasta, hyönteisiä, kukkia, erilaisia lankoja, hiuksiakin joskus.

Työvaiheita on monta, paljon erilaisia työkaluja ja hyviä hermoja tarvitaan ennen kuin kirja on purettu ja konservoitu valmiiksi.

Etukansi- ja peili, irronnut selän eläinliimavahvistus

Kova eläinliima repii paperikuidut irti. Ne kaksi eivät pysy väkisin yhdessä, paperi antaa aina myöten, kuten yllä olevassa kuvassa näkyy. Tällaiset kohdat korvataan erilaisilla joustavammilla liima-aineilla kuin eläinliima on.

Alku- ja loppusivut ovat usein konservoitavassa kunnossa, niitä  kun luetaan ja tutkitaan eniten. Keskellä olevat sivut ovat yleensä hyvässä kunnossa, lukuunottamatta niitä joissa on kiinnostavia kuvia tai jännittävää luettavaa, ne sivut saattavat olla revenneitä ja/tai likaisia. Jos sidos on muuten hyvä, ei sitä kannata purkaa kokonaan.

Irronneet ja revenneet alkusivut

Toisinaan on sidontavaiheessa sattunut kömmähdyksiä, jotka korjataan konservointivaiheessa. Jollei näin tee repeytyvät ne lisää tai irtoavat kokonaan.  Tämä tapahtuu silloin kun sivut roikkuvat liian alhaalla sidoksen ulkopuolella, nniiden reunat rispaantuvat, samoin käy jos ne ovat liian pitkiä.

Sidoksen selkää rakennetaan monessa vaiheessa. Pelkkä sitominen bindeillä ei riitä saamaan selkää kestäväksi, mutta silti joustavaksi. Kirja pitää voida aukaista ja sulkea, ei sitä muuten voi lukea.

Tässä näkyy jatketut bindit ja sidonta-arkki, vahvistettu selkä ja holkki, puikko on kuvausrekvisiittaa

Siksi selälle tehdään seuraavat toimenpiteet: Siihen sivellään liimaa, joka 'pakotetaan' kiinni  niin että selkä vahvistuu ja jäykistyy. Pakottamiseen käytetään vasaraa ja taittoluuta. Selän annetaan kuivua vuorokausi. Selkään kiinnitetään myös tukikangas tai -paperi. Tämän annetaan taas kuivua ja kun selkä on jäykkä, vahvistettu ja oikean muotoinen kiinnitetään voimapaperinen tai kankainen holkki. Tämän pitää olla lyhyempi kuin kirjan selän pituus on, sillä kapiteelinauhoille jätetään kiinnitysvara. 

Holkkiin on ujutettu kartonkia, että holkki tarttuu selkäpahviin hyvin kiinni. Kartongit poistetaan, kun selkäpahvi ja holkki on kiinnittyneet toisiinsa. Tässä selkä roikkuu vielä vapaana pöydän reunan yli. Alkuperäistä selkäpahvia on vahvistettu japaninpaperilla ja kartonkiliuskalla.

Selkäpahvi liimoineen nostetaan liimaista holkkia vasten.

Sidos holkkeineen, kannet ja selkä ovat nyt yhdessä, niiden ympärille sidotaan tiukan päättäväisesti joustavat ideaalisiteet, sivuille asetetaan pahvit, puulevyt ja painot, että kirja pysyy pystyssä. Päälle tulevat myös pahvi, puulevy ja painot. Se kuva puuttuu olen pahoillani.  Selän annetaan kuivua tarpeeksi kauan, vähintään vuorokausi. Tämä raamattu on niin kookas, ettei sitä saanut kirjatukin väliin kaikkine 'toppauksineen'.

Selkä ja kannet on kiinnitetty paikoilleen, potilas toipuu kolmatta päivää.

 
Vaikka kirjakonservointi on  työlästä, monivaiheista, roskaista ja usein hyvin likaista, on se samalla NIIN antoisaa ja HENKISESTI palkitsevaa sitä tekevälle. Konservaattori saa käyttää erilaisia työkaluja, saa käyttää erilaisia menetelmiä ja aineita, työ ei todellakaan ole tylsää. Saa ja pitää käyttää omaa nokkeluuttaankin toisinaan. Saa myös olla koko ajan siivoamassa työpöytää ja pesemässä työkaluja, harjat, rikkasihvelit ja kaikki kolme pölynimuria ovat ahkerassa käytössä.

Viimeistelyä vailla valmis.

Digitaalisesten arkistojen ainaisesta toimivuudesta ei  voi olla varmuutta.  Saamme aina vain parempia digitaalisia menetelmiä, se on totta, mutta mitä niillä tehdään ilman sähköä. Hypoteettinen kysymyskö? Ainahan meillä on sähköä!

Valoa tunnelissa, raamatun holkkikiinnitys 

Tämän kokoiselle kirjalle pitää olla kirjatyyny, ei mikään pieni sylissä pidettävä vaan reilun kokoinen, että koko kirja mahtuu. Erikoisvalmisteisia kirjatyynyjä on saatavana tilauksesta.

Toivon, että me suomalaiset olemme valmiita pitämään kirjojamme hyvässä kunnossa ja käytössä. Se kulttuuriperintö, se vähä mitä meillä on, voidaan konservoiden säilyttää myös tuleville sukupolville. 

Jos kirja haisee pahalle, voi sitä tuulettaa raittiissa ilmassa, tietenkin varoen ettei sen päälle  sada tms.   

Kirjalle voi tehdä säilytysratkaisun, joka suojaa kirjaa, haju ei silloin tunnu koko ajan nenässä, kun hajunlähde on kirjahyllyssä omassa kotelossaan.

Lopuksi mennään sieneen, että saadaan itsekin raitista ilmaa. Tällainen kantarelli- ja suppilovahverosaalis tuli viikonloppuna. 

Sitten oltiin pulassa; mitä näille tehdään. Laitettiin kuivumaan, kun muitakin sieniä oli valmistettavina ruuaksi. Varsinkin kun minä en voi syödä sieniä on tällainen saalis tosi tylsä.

Hyvää syksyä toivottaa paperikonservaattori Tina Lindgren, Konservointi Arkki 050-4128905, arkki@suomiforum.com  www.paperikonservointi-papperskonserveringen.fi

Erilaisia asiakkaita ja arvoja

Asiakas kävelee yllättäen työhuoneeseen sisään ja alkaa  tutkia ja arvostella  mitä työpöydillämme on muitten asiakkaitten töitä. Hän puhuu meille tytöttelevään sävyyn, suhtautuu ylipäätään meihin ja työhömme ylimielisesti. Esittelee omaa, jopa New Yorkissa riippunutta, mutta nyt pahoin vaurioitunutta japaninpaperista valaisintaan. Hän on itse teipannut sitä  reippaasti jotta se pysyy kasassa, samalla hän kysyy että osataanko me tällaisia tehdä?

Olemme hämmästyneitä ja tyrmistyneitä tästä asenteesta ja olemme hetken verran jopa lamautuneita. Näyttävä nainen, maailmaa nähnyt enemmänkin kuin tavallinen kadun tallaaja. Vaan olemme mekin nähneet jotain tähän ikään mennessä ettei meitä tytötellä, sillä mitäs tyttöjä me nelikymppiset konservaattoreina jo viisi-kuusi vuotta toimineet naiset olemme? Jotenkin siinä kävi niin, että minä säälin valaisinta kun se oli joutunut asiakkaan törkeän käsittelyn kohteeksi. Otin työn  vastaan ja ohjasin rouvan päättäväisesti ulos.

Ei minun auttanut muu, olinhan ottanut valaisimen vastaan, kun purkaa revennyt kohta, kiinnittää repeämiskohtaan koko ympärysmitan pituinen japaninpaperisuikale, jonka avulla saan molemmat osat yhteen. 

Tätä työtä ei voinut tehdä irrottamatta vaurioitunutta osaa valaisimesta. Niin siinä oli vajaan neljän metrin pituinen valaisin kolmessa osassa. Vaurioituneen osan paikkasin ja vahvistin. Ensin olin poistanut pintalian, tahroja ja  teippi- ym liimaukset. Viimein kiinnitin ehjän pallon kiinni muihin valaisimen osiin. Valaisimen saa kasaan tavallisen riisipaperivalaisimen tapaan, joten sen voi kuljettaa isossa kassissa.

Ennen luovutusta oli ihan pakko saada kuva valaisimesta koko komeudessaan. Siihen ei työtilan huonekorkeus riittänyt, ja kun ripustin sen kellariin vievän portaikon kaiteeseen, yletti komeus kellarin lattiaan asti. Kyllä se oli hieno!

Asiakas käski toimittamaan valaisimen hänen alakerrassaan toimivaan apteekkiin, että kyllä ne hänet siellä tuntevat. Ja niin varmaan tuntevatkin!!!!

Alla kuva tästä ja muista  valaisimista Isamu Noguchin näyttelyripustuksesta vuosilta 2005 tai 2007 Jenkkilässä.  Hänellä on oma museo, mutta en ole enempää ottanut hänestä selvää, olen pahoillani. Työt ja harrastukset  vievät suuren osan ajastani en kerkeä paneutua töiden taustoihin.

Yrittäjänpäivä on tänään 5.9.2013 !

Siksi onkin mitä sopivinta että nyt syyskuussa on yrittäjänä toimiva paperikonservaattori kirjoittamassa.

Vuodet ovat vierineet välillä hiljakseen, mutta useimmiten matalalentona huomaan nyt jälkeenpäin kun mennyttä aikaa tarkastelen. On vaikea ymmärtää että ollaan tultu jo vuoden 2013 syksyyn! 

'Pakolaiset' 1997

Opiskelu 'Vantaan koulussa' oli mieleen painuvaa aikaa!

Mihin ne kaikki vuodet katosivat? Vastahan valokuvauksen opettajamme Mika otti meistä tämän valokuvan.  Kuka meistä kehitti negatiivin? Kuka teki kaikki mustavalkopaperikuvat kaikille meille Lummetien pimiössä?  

Kiitän teitä Iiris, Nora, Taina, Eeva-Maria, Stina, Kirsi, Maria, Marja, Sara ja Tõnü, teidän kanssanne oli eri hyvä opiskella ja olla!

Toiset meistä sai heti oikeita konservointitöitä, toiset ovat sinnitelleet ja odottaneet mahdollisuuksia päästä kiinni konservaattoritöihin joko kunnalla, valtiolla, yliopistolla tai muilla mailla. Toiset ovat  kokonaan vaihtaneet alaa?

Minulle oli alusta selvää, että ryhdyn yksityisyrittäjäksi. Aloitin Konservointi Heinonen Ky:ssä, josta Usko Heinonen oli vuodesta 1994 luonut Meilahdessa hyvin toimivan työhuoneen. Tarkoituksenani oli lähteä kehittämään tätä pientä konservointiyritystä minun näköisekseni.

Porintien työhuoneen alkuvaiheita

Alussa oli sellainen tunne,  että minä hallitsen koko firman ja tiedän koko ajan mitä missäkin tapahtuu. Opiskelin jopa liikkeen johtoa ja strategiaa.

Matkan varrella nimi vaihtui Konservointi Arkki Ky:ksi. Samalla tytär tuli täysi-ikäiseksi, joten hänestä tuli sopiva äänetön yhtiömies. Ja tottakai hänelle sopii se, kun saa firmaan sijoittamalle panokselleen huikean 15% koron joka vuosi, siitä huolimatta miten Konservointi Arkilla taloudellisesti menee.

Rehellisesti sanoen en minä tätä paljon ole pystynyt kehittämään, sillä tosiasiassa on niin, että Arkki elää omaa vakaata elämäänsä, ja minä seuraan mukana. Arkki on kehittynyt ja vienyt minut siihen suuntaan minne asiakkaat ja työt kulloinkin johtavat ja hyvä niin - ajattelen!

Viiden tonnin työpajaprässi
 on ergonominen
ja painovoimaa riittää!

Työhuone on muuttanut viisi kertaa, minä en kertaakaan - yrityksistä huolimatta. Alun Meilahdesta tuli muutto Vallilaan; ensin Elimäenkadulle ja sieltä Eurantielle. Vallilasta oli lyhyt matka taas Alppilaan Kirstinkadulle. Sieltä tuli muutto Munkkivuoren Porintielle vuonna 2006.

Täällä Arkki on pysynyt tiiviisti. Kotini on tässä lähellä ja työmatka on lyhyt. Tosin, tuntuu siltä että itse olen tippunut pahasti kärryiltä maailman menosta kun en enää liiku Helsingissä juuri missään, verrattuna aiempaan sukkulointiin sekä pyörällä, ratikoilla että busseilla. En näe enää bussin/ratikankylkimainoksia, niitä nimittäin kaipaan jostain syystä, en tiedä miksi?

Tarkoitukseni on jatkaa Arkin vaiheista ja yksityisyrittäjyydestä myöhemmissä syyskuun blogeissa - monenlaisia asiakkaita ja töitä on riittänyt, on mistä ammentaa...mutta katsotaan nyt mitä mieleen tulee,  terveisin Tina

Huonekalukonservaattorin kuulumisia

Huonekalukonservaattori on konservaattoreiden yleismies, puuhapete, joka tekee töitä sekä pienellä pensselillä että isolla vasaralla. Huonekalukonservaattorin toimenkuvaan kuuluvat huonekalujen lisäksi monet orgaanista materiaalia olevat esineet. On tiedettävä kaikesta vähän, sillä jo huonekaluissa itsessään on käytetty monia materiaaleja.

Minä, elokuun bloggaaja, Katri Kurkela, olen huonekalukonservaattori ja toiminut konservaattorina yrityksessäni Divan Konservointi Oy:ssä reilut viisi vuotta. Sinä aikana olen korjannut, kunnostanut ja konservoinut paljon erilaisia huonekaluja ja esineitä. Jokainen tapaus on omanlaisensa eikä valmista reseptiä siitä, miten kulloinkin toimitaan ole olemassa vaan joka kerta on testattava, kokeiltava, erehdyttävä ja opittava. Konservaattorin työ on muutenkin kokoaikaista oppimista, sillä vaikka käytämme työssämme paljon perinteisiä materiaaleja ja tekniikoita niin uudet aineet ja työtavat tekevät tuloaan ja joissain tapauksissa ovat myös syrjäyttäneet edeltäjänsä.

Tämän vuoden alussa sain kunnostettavaksi Emma-kaluston, johon kuului kaksi nojatuolia, sohva ja rahi. Emmat olivat suosiossa 1800-luvun lopulla, jolta ajalta tämäkin kalusto on. Emmoissa on usein sorvatut, pyörälliset etujalat, suorat takajalat ja ne on ympäriverhoiltu eli puuosat on peitetty kauttaaltaan kankaalla. Emmoihin kuuluvat myös joko helmahapsut tai laskostettu kangashelma, joka peittää jalat. Näissä emmoissa oli jäljellä alkuperäiset nyörit ja rosetit ja ne haluttiin säästää vaikka kaikki muu uusittiin. Verhoilu oli toteutettu kahdella eri kankaalla niin, että istuimen päälliosa ja selkänojan keskiosa oli verhoiltu kuviollisella kiiltäväpintaisella kankaalla ja sivut yksivärisellä plyysillä. Tämä sama jako päätettiin säilyttää uudelleenverhoilussa.

Kuva 1. Kaluston nojatuoli ja rahi ennen konservointia/ kunnostusta

Vaikka tuoli näyttää kuvassa ihan istuttavalta, olivat sen joustimet niin löystyneet ja pohjavyöt venyneet, että kun tuolille istahti istuin meni pahasti kuopalle. Kangas oli likainen, haalistunut ja osittain reikäinenkin. Toisesta nojatuolista puuttuivat etujaloista pyörät ja yksi rahin pyöristä oli korvattu puisella lankarullalla.

Kuva 2. Emmatuolin istuinosa purettuna. Uudet satulavyöt on kiinnitetty pohjaan.

Nojatuolin uudelleenverhoilu on pitkä ja moniosainen prosessi. Ennen purkamista on tärkeää ottaa mitat, jotta uudelleenverhoilusta tulee samanmuotoinen kuin vanha verhoilu oli. Puran yleensä istuimen ensin ja jousitan ja pehmustan sen valmiiksi ja vasta sitten puran selkänojan. Näin selkänoja auttaa määrittämään istuimen kokoa. 

Perinteisessä verhoilussa täyteaineina käytetään heinää, puulastua, jouhta tai keinojouhta sekä puuvillavanua. Kiinnitys on tehty perinteisesti nupeilla, mutta itse käytän työssäni niittipyssyä. Tämä sekä nopeuttaa että helpottaa työtä ja lisäksi niitit tekevät pienemmät jäljet huonekalujen runkoon kuin nupit eli pienet leveäkantaiset naulat. Monet vanhat monta kertaa uudelleenverhoillut huonekalut ovat kuin reikäjuustoja rungoltaan. Silloin reikiä täytyy ensin täyttää liima-sahanpurujauholla. jotta runkoon voidaan kiinnittää uudet kankaat.

Kuva 3. Rosetit pesussa pienessä vesimäärässä. Värien kestävyyttä ja leviämistä tutkittiin ennen pesua.

Kahden emmatuolin ja rahin kunnostukseen meni aikaa yhteensä noin 70 tuntia. Tuntimäärä nousi näin suureksi koska, kaikki kankaat ja nyörit ommeltiin vanhan mallin mukaisesti käsin, vanhat helmahapsut ja rosetit pestiin varovasti ja sekä jousitukset että pehmustukset uusittiin kokonaan. Harvoin tarvitaan näin suurta remonttia, mutta koska nämä tuolit olivat alkuperäisessä asussaan ja ne haluttiin käyttöön, päätettiin toteuttaa laaja kunnostustyö. Näillä kelpaa taas istua seuraava vuosisata:)

Messuterveiset

Lukaali

Kesäiset terveiset kuvankauniista Fiskarsista! Kuluneena viikonloppuna järjestettiin Fiskarsin Antiikkipäivät. Antiikkipäivien yhteydessä järjestettiin Lukaalissa Tyylit ja Tekijät –tapahtuma, johon myös meidän osuuskuntamme osallistui. Tapahtuman tarkoituksena oli ”yhdistää perinteisiä käsityöläisiä saman aatteen alle, säilyttämään ja korjaamaan vanhoja interiöörejä ja niihin kuuluvia osa-alueita”.  Tapahtuma esitteli mm. eri tyylisuuntia ja perinteisiä työmenetelmiä.

Messuosastollamme annettiin työnäytteitä savirappauksesta, johon kollegani Teemu Kajaste on vuosien saatossa erikoistunut. Koska sattuneesta syystä rakennuspintakonservaattoreiden on yleensä vaikeaa irrottaa tai ottaa työnäytteitä mukaansa, me muut tyydyimme esittelemään referenssejämme kirjojen ja dokumentointien muodossa. Kirjoja esille laitettaessa oli mahtava huomata miten monessa hienossa kohteessa olemme saaneet työskennellä.

Teemu sekoittamassa savilaastia.

Messusälää

Aktiivisten messukävijöiden kanssa virisi monenlaisia keskusteluja ja myös meillä oli ilo tutustua kulttuuriperinnöstä valistuneisiin ihmisiin. Monet olivat alan ammattilaisten tavoin huolestuneita taantumasta 1960-luvun kaltaiseen purkubuumiin, jonka vuoksi vanhoja rakennuksia tai niiden alkuperäisiä osia häviää yhä 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Valistuksen tarve ei tunnu menevän koskaan ohi.

On hienoa kuitenkin huomata, että jotkut ihmiset ymmärtävät rakennuspintojen merkittävän roolin sisustuksessa. Pelkkien valkoisten seinien ympäröimänä hienoimmatkin antiikkihuonekalut ja esineet jäävät vain varjoksi itsestään. Eri tyylisuunnilla on todella paljon muutakin annettavaa! Värejä, muotoja, erikoisia työtekniikoita ja käsityötaitoa parhaimmillaan. Näiden kaikkien asioiden edessä myös se vanha antiikkilipasto pääsee lopultakin oikeuksiinsa.

-Katja

Terveiset lauantain kokoonpanolta (vasemmalta oikealle): Katja Luoma, Kirsi Karpio, Teemu Kajaste ja Tuuli Kuittinen.

Vanhoja pintoja

Suomessa on moneen Euroopan maahan verrattuna vain kourallinen koskemattomana säilyneitä sisätiloja. Tämä johtuu osittain siitä, että pinnat ovat vuosien saatossa rikkoutuneet ja likaantuneet, ne on koettu nuhjuisiksi tai auttamattoman epämuodikkaiksi, aivan kuten nykyäänkin. Moni rakennus onkin nykypäivään tultaessa enää pelkkä kehys sille, mitä joskus oli ja palauttavaa restaurointia varten tarvitaan väritystutkimusta.

Julkisivun värivertailua.

Konservaattorien yksi toimenkuva on tutkia vanhojen rakennuksien värejä eri aikakerroksissa. Rakennuksen alkuperäiset värisävyt avaavat ikkunan kokonaistaideteokseen, jollaiseksi arkkitehti teoksensa alun perin suunnitteli. Ennen, aivan kuten nykyäänkin, rakennuksien sisätilat suunniteltiin yksityiskohtia myöden sellaiseksi, että ne kuvastivat aikakautensa ihanteita,  muodikkaita tyylejä ja ennen kaikkea sosiaalisia pyrkimyksiä ja statusta. Henkilöhistoriat nivoutuvat usein kiehtovalla tavalla rakennuksiin, jolloin myös jokin myöhempi sisustusvaihe saattaa olla arvokas.

Jos rakennus olisi taulu, olisi julkisivu mielestäni sen kehys ja interiööri se varsinainen teos. Toki kehys on hieno ja valittu taulun arvolle sopivaksi, mutta jos kehyksestä puuttuu taulu, katoaa taiteenystävän mielenkiinto kohteeseen nopeasti. Kukapa kulkisi gallerioissa ja museoissa pelkkiä kehyksiä taivastelemassa. Kuitenkin näemme usein pelkkiä julkisivuja joiden sisältä puuttuu ajatus. Rakennuksissa molempien, eksteriöörin ja interiöörin tulisi olla yhtä arvokkaita.

Väritystutkimuksen tekeminen ei ole pelkkää pintojen esiin ottamista kronologisessa järjestyksessä. Konservaattorin on hallittava jonkin verran myös kemiaa ja analyyttiset tutkimusmenetelmät on tunnettava ainakin teoriassa. Myös vanhojen työtapojen on oltava tuttuja. Konservaattori hallitsee tyylihistorian ja tutustuu aina tutkittavan rakennuksen henkilökohtaiseen historiaan. Tämän vuoksi esimerkiksi rakennushistorialliset selvitykset ovat konservaattorille arvokkaita työkaluja. Ilman arkistotutkimuksia varsinainen aikatasojen ymmärtäminen jää vain raapaisuksi. Tavoite on kyetä rakentamaan visuaalinen historia, joka perustuu myös historialliseen faktatietoon. Työ on kokemusta ja ammattitaitoa vaativaa.

Poikkileikkaus värikerroksista
kertoo konservaattorille paljon
tutkittavasta pinnasta.

Monesti käy niin, että valmiin väritystutkimuksen luovuttamisen jälkeen konservaattoria ei enää osata käyttää hyväksi. Olisi hyvä, että myös restauroinnin toteutusvaiheessa tutkimuksen tehnyttä konservaattoria kuultaisiin ainakin konsulttina. Väritystutkimuksen tehnyt henkilö on ainoa, jonka verkkokalvolle kokonaisuus alkuperäisistä pinnoista on piirtynyt selvästi. Hän tietää myös voitaisiinko osa autenttisuudesta palauttaa ja miten, tai mitä tila vaatisi, jotta siinä säilytettäisiin tunnelma.

Värikästä alkanutta viikkoa!

Katja/ OSK Rotunda

P.S. Tänään postilaatikkooni ilmestyneessä Glorian Antiikissa (6/2013) oli tuttuja ja hyvä artikkeli konservoinnista. Hyvä Seurasaari! Taitavaa väkeä!

Rakennuspintaa!

Heinäkuussa PKL:n blogia päivittelee rakennuspintakonservaattori. Tämä kuu on ”lomakuukausi”. Virastot ja toimistot sulkevat ovensa. Kesä on rakennuspintakonservaattoreiden kiireisintä aikaa. Tyhjentyneisiin rakennuksiin pääsee lopultakin tekemään arvokasta ylläpitotyötä kun muu kansa vetäytyy kesälaitumille. Kesä saisikin olla huomattavasti pidempi, jotta olisi enemmän aikaa huolehtia kulttuuriperinnöstä, mutta niin että konservaattorikin voisi päästä nauttimaan Suomen lyhyestä ja vähäsateisesta suvesta.

Meidän rakennuspintakonservaattoreiden etuoikeutettu tehtävämme on huolehtia maamme rakennetusta kulttuuriperinnöstä. Olemme erikoistuneet nimenomaan rakennusten pintakäsittelyihin. Alue kattaa aika laajan joukon materiaaleja, vanhoja työtapoja ja tyylihistoriaa, sekä paljon muuta. Rakennuspintakonservaattorin koulutus onkin vasta alkusysäys vaativalle alalle. Koulutus kestää normaalisti neljä vuotta, mutta itseään saa kehittää jatkuvasti. Kokemuksen myötä karttuvien tietojen ja taitojen kautta oppii nopeasti ymmärtämään, ettei vanhoissa rakennuksissa juurikaan mikään ole koskaan itsestään selvää. Niiden eteen täytyy yhä nykyään nähdä samanlaista vaivaa ja tuntea samanlaista ammattiylpeyttä, kuin tunnettiin aikoinaan rakennusvaiheessakin.

Rakennuspintakonservointi on säilyttämistä ja ylläpitoa: pintojen puhdistusta, kiinnittämistä, dokumentointia, vaurioiden seuraamista ja syntymekanismien tunnistamista ja niihin vaikuttamista. Työhön kuuluu oleellisena osana etiikka, joka opitaan koulussa, mutta joka vielä jalostuu työuran aikana kun asiat saavat syy- ja seuraussuhteita. Myös restaurointi, eli palauttaminen tai säästävä korjaus, kuten eräs kollegani asian paremmin ilmaisi, astuu oleellisena osana kuvaan nimenomaan rakennusten parissa.

Rakennuksilla työskentelevien konservaattoreiden työt tehdään usein tavallisen tuntuisilla työmailla. Kuva on harvoin romanttinen, mutta ammattitaidolla toteutettu lopputulos saattaa sitäkin olla. Monet restaurointiprojektit lähtevät nykyään liikkeelle enemmän modernisoinnin lähtökohdista, kuin konservoinnin tai restauroinnin näkökulmasta. Tärkeissä kohteissa tulisi aina olla mukana asiantunteva konservaattori – koko projektin ajan.

Modernisoituvan kaupunkisuunnittelun keskellä elänyt New Yorkilainen Jane Jacobs (1916-2006) ei ehkä ajatellut rakennuskonservointia sanoessaan että ”charmin tavoittelu vanhassa arkkitehtuurissa on tärkeämpää kuin käytännöllinen funktio”. Hän totesi, että on olemassa paikkoja, joissa ihmiset haluavat olla, ja paikkoja jossa eivät. Purkaminen (tai modernisointi) ei ole ratkaisu, vaan charmin tavoittaminen ja suunnittelu. Ajatus sopii enemmän kuin hienosti konservointiin ja erityisesti rakennusten sisätiloihin. Ikä ja kulunut pinta tuo charmia, jota uusilla pinnoilla ei kovin vähäisellä paneutumisella voi tavoittaa. Rakennuspintakonservoinnin ja restauroinnin yksi tärkeä tavoite onkin tavoittaa paikan henki ”genius loci”, silloin kun se on hukassa.

                                  Tavallinen työasento, kädet ylhäällä ja niskat nurin.

Mukavaa alkanutta heinäkuuta!