Kuukausi hujahtaa yllättävän nopeasti, vaikka välttämättä konservaattorin työhuoneella ei suurempia muutoksia juurikaan tapahdu. Joitakin töitä lähtee takaisin omistajalleen, uusia töitä saapuu, yhä edelleen se haastava merimaisema on pöydällä. Toki senkin kanssa on päästy eteenpäin, ja on se kuva siinä vieläkin tallella!

Viime kirjoituksessani mainitsin Toppeliuksen 1803 maalaaman "Kristus Getsemanessa", joka tuli meille Nurmeksesta. Maalaus on konservoitu aiemmin, siihen on mm. laitettu irtovuoraus säkkikangasmaisesta kankaasta, kiilakehykset on uusittu, kuvapuolen vaurioita on kitattu ja restauroitu. Onkohan kenelläkään tietoa milloin ja kuka teosta olisi konservoinut?



 Tässä kuva ennen konservointia, siis ennen meidän käsittelyä.

Alla olevissa kuvissa näkyy restaurointeja, joiden sävy on osittain jo muuttunut. Restauroinnit on ilmeisesti tehty vesivärein. Reunoja on myös paikkailtu.

 Oikealla olevassa kuvassa näkyy maalauksen keskellä kulkeva sauma alkuperäisessä maalauskankaassa.

Ultraviolettikuva kyseisestä maalauksesta. Vaikka tässä tapauksessa restauroinnit näkyvät myös paljain silmin, olemme monta kertaa käyttäneet konservoinnin apuna tutkimusvalokuvia. Joskus on helpompi nähdä aiemmat restauroinnit tai päällemaalaukset ultraviolettivalokuvasta. Onneksi meillä on kuvaajamme Petter!

Jotkin työt voivat olla työhuoneella kuukausia, helposti vuoden, kaksikin. Yksi tällaisista töistä on seuraava Ester Heleniuksen maalaus. Maalaus kuuluu sarjaan "Uskomattomia yhteensattumia".

Tällaiselta työ näytti meille tullessa, kuvapuoli ja kääntöpuoli.

Maalaus kankaalle, liimattu pahville. Koska kiinnitys oli niin huono, Liisa päätti poistaa kääntöpuolen pahvin, joka lähtikin suhteellisen helposti irti. Pahvin poisto paljasti kääntöpuolelta toisen maalauksen. Tai ehkä ennemminkin luonnoksen.

Tämähän ei ole mitenkään eriskummallista, monesti maalauskankaista on käytetty molemmat puolet.

Tässä tapauksessa tämä luonnos sai kuitenkin Liisan melkein haukkomaan henkeään... Katsokaapa allaolevaa maalausta, löytyykö yhdenmukaisuuksia?

 

Kuvassa on Liisan isoäiti, Ester Heleniuksen maalaamana 1890-luvulla. Olisiko aiempi maalaus luonnos tai harjoitelma Liisan isoäidistä...?

Niin se vain on, tämä työ on täynnä yllätyksiä ja mielenkiintoisia asioita. Joskus saa olla salapoliisi, toisinaan pelastaja. Yksikään päivä ei taida olla tavallinen ja normaali.

Tämän kirjoituksen myötä toivotamme kaikille oikein hyvää kevättä, sieltä se tulee jo tohinalla.

Riikka, Auli, Liisa, Jenna ja Petter

Valamon konservointilaitos

Konservaattorin kädenjälki ja taiteilijan sormenjälki

Viime aikoina on jälleen tullut vastaan töitä, joiden kanssa on tullut ajateltua kuinka kivaa olisi, jos edellinen konservaattori olisi jättänyt työn taakse lapun käyttämistään materiaaleista.

Kaikki vastaantulevat teokset eivät ehkä kuitenkaan ole kulkeneet konservaattorin käsien kautta, ennemminkin, sanotaan vaikka "korjaajaan".

Oikealla olevassa kuvassa on ikonin nimi peitetty kultamaalilla. Tällaisia tapauksia on paljonkin, ajalta jolloin haluttiin suomalaistaa kirkoissa olevat ikonit. Tässä tapauksessa päällemaalaus poistettiin.

Oma lukunsa ovat tietenkin kangaspohjaiset maalaukset. Kuvassa näkyvä merimaisema on todellakin kaiken kokenut, melkein sääliksi käy. Kuvapuolella oli paksu, kellastunut lakka, kääntöpuolella toistaiseksi selvittämätön, paksu, purkkamainen liima. Nyt jos koskaan olisi ollut mielenkiintoista tietää mitä ihmettä tälle on tehty!

Kuva kääntöpuolelta ennen konservointia.

Liisa poistaa paksua lakkakerrosta.
Tämä maalaus vaatii pähkäilyä ja miettimistä, tuntuu, että joka vaiheen aikana putkahtaa uusia hankaluuksia, mutta myös oivalluksia. Ennen meille tuloa maalaus oli riippunut omistajansa seinällä 25 vuotta, eikä omistajalla ollut käynyt mielessäkään, että yleisilme ei olisikaan kellertävän vihreä, vaan taivas onkin kauniin sininen, samoin kuin myrskyävä meri!



Sitten nämä ajatukset johdattavat miettimään sitä, kuinka paljon oma kädenjälki näkyy teoksissa.
Jos sitä pystyy tunnistamaan tietyt "entisajan" konservaattorit heidän käyttämistä materiaaleista, ja nimenomaan siitä kädenjäljestä, millainen on minun kädenjälkeni?





Edellisellä kerralla kirjoittamani Kasanilaisen Jumalanäidin ikonin kohdalla olemme ajatelleet Aulin kanssa että ikoni konservoitaisiin mahdollisimman huomaamattomasti. Siten, että se säilyisi mahdollisimman pitkälle saman näköisenä kuin se on nyt.









Meillä on työn alla myös Nurmeksen kirkosta Toppeliuksen maalaama "Kristus Getsemanessa", jota selvästi on konservoitu aiemmin, mutta meillä, eikä seurakunnallakaan ole tietoa missä ja milloin. Mutta tästä lisää ensi kerralla, kuvien kera.










Muutoin työpöydät ovat tällä viikolla täyttyneet näyttelyyn menevistä ikonista, joita on käyty läpi ja tarkastettu. Toivottavasti pian päästään pakkaamaan ja pöydät saadaan taas vapaiksi!

Näyttelyistä puheen ollen, suunnittelemme parhaillaan ripustusta Iisalmen Evakkokeskuksen remontoituun näyttelytilaan. Tilan parhaiten hahmottaaksemme, Auli oli näppäräsorminen ja rakensi tilasta pienoismallin. Ja kyllä, on siellä Michelle ja Vladimir, juuri portaissa poistumassa hätäuloskäynnin kautta.





Entäs sitten se taiteilijan sormenjälki? Sellainen tuli vastaan puhdistaessa tätä maalausta. Oi kuinka ihanasti se muuten puhdistuikin!

Kas tässä, taiteilija Grigor Auerin sormenjälki. Taitaa olla peukalo.













Loppukevennykseksi hieman konservaattorihuumoria:
Tapahtui aamukahvilla, puheenaiheena edellä mainittu merimaisema.
Riikka: "Saa nähä mitä siitäkin maalauksesta tulee, onkohan siitä mitään jäljellä kaikkien näitten käsittelyjen jälkeen..."
Liisa: "No mitä, onhan siinä kuva jäljellä, ei tässä mitään hätää ole."
Riikka: "Ooksie edes kattonu sitä vähään aikaan..."

Syvä hiljaisuus.... ja naurunremakka. Joskus on ihan hyvä ettei kukaan ulkopuolinen ole kuuntelemassa...

Riikka Köngäs
Valamon konservointilaitos

Aarrepäivä

Sitä luulee tuntevansa joka kolon ja laatikon työpaikallaan, täällä useamman vuoden jo pyörineenä. Vaan näköjään yllätyksiä voi tulla eteen kesken tavanomaisen työpäivänkin.
Pitkään yhden pöydän alla oli lojunut paketoitu ikoni, jonka olemme olettaneet kuuluvan luostarille ja odottavan sopivaa hetkeä ottaa se työn alle. (Sitä hetkeä se on ehkä odotellut jo kolmisenkymmentä vuotta...)
Tänään kuitenkin nostettiin paketti pöydälle ja avattiin ikoni kääreistään, ja minkä aarteen saimmekaan silmiemme eteen!

Paketista paljastui Kasanin Jumalanäidin ikoni, ja kuten kuvista näkyy, aika surullisessa kunnossa.

 

Uskalsimme kurkistaa kääntöpuolelle jos sieltä löytyisi inventaarionumeroa tai muuta tietoa. Paljastui, että ikoni on kotoisin Suojärven Varpakylästä. Ikoni on ollut jossakin kylän kolmesta pyhäköstä, jotka kaikki ovat tuhoutuneet. Pääkirkko purettiin venäläisten toimesta talvisodan jälkeen, voisiko ikoni olla jopa sieltä?
Sanomattakin on selvää, että ikoni on joutunut vandalismin uhriksi; silmät on raaputettu ja revitty pois, Neitsyt Marian leuan alapuolella on luodinreikä.

Jälleen kerran totesimme, kuinka tutkimus ja konservointi kulkevat käsi kädessä. Olisi mielenkiintoista tietää paitsi missä pyhäkössä ikoni on alunperin sijainnut, myös miten se on pelastettu, missä vaiheessa sitä on tahallisesti vahingoitettu. Koska kyse on kuitenkin lähimenneisyydestä, on mahdollista että elossa on vielä ihmisiä, jotka muistavat tämän ikonin. Esineen saadessa historian, siitä tulee paljon enemmän kuin vain esine, jota konservoidaan. Sillä on oma tarinansa kerrottavana.

Riikka Köngäs
Valamon konservointilaitos

Ihan tavallinen päivä

Tervehdys kaikille Valamosta!

Ajattelin esitellä näin alkajaisiksi meidä ihan tavallisen työpäivän. Valamon konservointilaitoksella on tällä hetkellä viisi työntekijää; minun, allekirjottaneen, lisäksi taidekonservaattorit Auli, Liisa sekä Jenna, ja tutkimusvalokuvaajamme (aarteemme!) Petter.

Aamun aloittaa kahvipannun porina.
Samalla käydään läpi päivän polttavat aiheet, tulevat ja lähtevät työt ynnä muut tärkeät asiat.

 

Karkeasti jaoteltuna noin puolet töistämme tulee ortodoksisilta seurakunnilta. Pyrimme pitämään huolta seurakuntien ikoneista sekä kartoittamaan niiden kuntoa säännöllisin väliajoin.

Joskus tekisi mieli lyödä päätä seinään: taasko näitä huulipunia! Mietin vakavissani lakialoitetta, jolla kiellettäisiin huulipunan käyttö kirkoissa...
Jokainen konservaattori, joka on joskus puhdistanut näitä tahroja, tietää kuinka karseaa se on, usein tarvitaan myös lakkakerroksen poisto. Ja senkin jälkeen pusujäljet näkyvät.



Jahas, sitten tuleekin jo ikonilähetys rukoushuoneesta, joka on laitettu kylmilleen homeongelman vuoksi.








Välillä virkistetään itseämme kahvitauon merkeissä. Olemme jo aikaa sitten tajunneet myös sanaristikoiden tärkeän merkityksen aivojen kunnon ylläpitämisessä. Uskokaa pois, sanaristikoiden teko voi olla hyvin sosiaalista kanssakäymistä!

Työtovereiden tuki on tietenkin tärkeää. Usein työlle tulee "sokeaksi" kun samaa hommaa tekee kauan, silloin tarvitaan toisten silmiä ja näkökantaa.

Valamon konservointilaitos on ollut olemassa jo lähes kolmekymmentä vuotta. Auli ja Jenna ovat inventoineet syksyn ja talven aikana myrkkykaappiamme. Syystäkin, uskoisin.

Iltapäiväksi kukin voikin uppoutua omiin töihinsä.  Jenna tekee tällä kertaa värinkiinnitystä, Liisa liimailee reunajatkoksia ja minä jatkan tämän maalauksen kääntöpuolen puhdistusta lämpöpöristimen unettavan surinan säestäessä.

Hei taas seuraavaan kertaan!

Riikka Köngäs
Johtava konservaattori
Valamon konservointilaitos